On kuusi ja muuta merkillistä

 

Kuusi eikä sinipiika.

On ihan tavallinen arkiaamu ja kello on kuusi. Tai itse asiassa vähän poikkeuksellinen aamu, sillä minulla on pitkästä aikaa koulupäivä. Ja minulla vaihtuu opettaja. Mietin, että mahdanko pitää hänestä, onko hän hyvä ja kiltti ja kärsivällinen ja taitava. Onko opettajasta tykkääminen tärkeää. On se, tai ainakaan opettajaa ei saa pelätä. Tuskin enää tässä iässä pelkäisin ketään, mutta tykätä haluaisin ja arvostaa ja luottaa. Ja tuntea sen, että juuri minun oppimiseni on opettajalle tärkeää. Olo on vähän niin kuin ekaluokkaisella, jännittää. En tiedä edes hänen nimeään. Muistan samassa ensimmäisen opettajani, josta en tykännyt, koska hän irvaili, ehkä ajattelemattomuuttaan, pituuttani. Eikä juuri koskaan hymyillyt ja seisotti mielellään villimpiä poikia nurkassa. Mutta pahinta oli, etten saanut kevätjuhlanäytelmässä sinipiian roolia, vaikka minä olin ainoa, jolle oli ommeltu sininen mekko kevätjuhlaa varten. Olin liian pitkä. Minusta tehtiin kuusi. 

Toinen opettajani Sylvi osasi muljauttaa silmänsä kieroon, kun oli vihainen. Minusta se oli kiehtovaa. Hän oli kaunis. Ja vaativa ja taitava ja kehui paljon. Sitä onnetonta hidasoppista Erkkiäkin, jota ekaopettaja aina seisotti nurkassa ja sanoi: Sinusta ei tule koskaan mitään. Mitenkähän Erkille kävi ? Minulle kävi hyvin. Sylvin ansiosta aloin pitää opiskelusta. Jopa matematiikka, jota inhosin, alkoi sujua, koska sai laskea sormilla eikä tarvinnut tehdä sitä salaa. Ja kaikkien piirustukset pantiin seinille eikä vain opettajan mielestä parhaiden. Eikä kaikkien tarvinnut piirtää samanlaista kuvaa opettajan mallin mukaan. Niin kuin ekaopettajan mielestä. Aihe: Mitä maito tuo mieleen? Ekaopettaja halusi, että kaikki piirtävät lehmän. Minä halusin piirtää Reeta-mummon maitopeelarin kanssa tulossa kaupasta. Ja piirsinkin ja sitä ei koskaan laitettu seinälle. Minusta se oli hieno teos.
 

Nyt meikkaan tavallista huolellisemmin. Piirrän silmät päähäni ja muutun verkkahousuisesta haravanaisesta ihan kelpo ihmisen näköiseksi. En pysty syömään mitään, ihan niin kuin pienenäkään, jos joku asia oli mielen päällä. Silloin Reeta-mummo vatkasi aamulla kermavaahtoa tai paistoi jauhelihaa, että sai minut syömään jotakin. Molemmista tykkään edelleen. Koulumatka ei jännitä, sillä se on jo tuttu. Kun ensimmäistä kertaa tein sitä yksin, sain itseni melkein samaan paniikkiin, kuin silloin, kun äiti laittoi minut ensimmäistä kertaa suurkaupunki Iisalmen linja-autoasemalta Kangaslammille. Istuin itku kurkussa oli ihan varma, että en osaa jäädä pois pysäkillä, enkä osannutkaan. Jäin pois pahimmalla mahdollisella väärällä, koska silloin jouduin kävelemään Immosten talon ohi. Ja siellä asui kolme villiä poikaa, joita pelkäsin. Silloin ne eivät onneksi olleet pihassa ja selvisin hengissä. Täällä ollaan. Ja hengissä selvisin ensimmäisestä yksinmatkasta täälläkin. Silloin samaan vaunuun tuli kahdeksan mustapartaista ja –pukeista miestä. Yhdellä heistä oli kädessään ruskea kenkälaatikon kokoinen paketti. Minä olin ihan varma, että siinä on pommi, jonka he ovat päättäneet räjäyttää jollakin isolla asemalla. Miehet istuivat ihan vakavina ja hiljaa vierekkäin. Ajattelin, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei ollut. Täällä ollaan edelleen. 

Bussipysäkki on viiden minuutin kävelymatkan päässä. Ilmassa tuoksuu kevät ja korvissa soi lintujen kilpalaulanta. Naapurin ankat eivät ole vielä päässeet ulos, mutta hevoset ja ponit ottavat aurinkoa ja nyhjäävät turvillaan toisiaan. Bussipysäkillä ei ole ketään muita. Kuljettaja on huonotuulisen näköinen saksalainen, joka ei päästä tummaihoista lettipäistä naista jostain syystä ulos keskiovesta vaan komentaa tätä tulemaan etuovelle. Kaunis nuori nainen on hämmentynyt eikä osaa liikkua ja kuljettaja karjuu entistä enemmän. Ja huomaan, että hän myy minulle väärän lipun (vaikka pyydän varmasti oikeata). En uskalla korjata, jotta hän huomaa myös minun olevan ulkomaalainen ja päätän ostaa uuden lipun Pinnebergin asemalta. Nainen pääsee viimein ulos ja kuulevan miehen mutisevan jotain älyvikaisesta apinasta. Siitäkään en uskalla antaa ulkomaalaisena palautetta ja yritän istua bussissa mahdollisimman näkymättömänä. Lohtua tuo kahta eri väriä oleva opiskelijanuoripari, joka suutelevat toisiaan vähän väliä. Kevät. Rakkaus.

Koulu.

 S-bahnassa on tungosta enkä uskalla ottaa kurssikirjoja esiin, jotta kukaan ei huomaa minun olevan ei-saksalainen. Viereisellä penkillä istuu kaksi rehevää Mama Ramotsewa, jotka kantavat itsenä ja kilonsa ylpeästi ja itsevarmasti. Energiaa, iloa ja onnellisuutta. Minä kuulun siihen ujoon ja arkaan suomalaisheimoon, joka pitää mölyt ja ilot ja surut mahassaan, tapahtui, mitä tapahtui. Minua vastapäätä istuu ainakin 85-vuotias Frau kermanvaaleissa brändivaatteissan. Kostaakseni sille ällöttävälle natsiautokuskille, kehitän rouvasta mielessäni tarinan. Tuomitsen hänet yksinäisyyteen ja elämän turhuuteen, johon Hugo Bossit ja Michael Korssit eivät tuo onnea ja iltapäivällä hän juo itsensä huppeliin Alsterhausin samppanjabaarissa ja alkaa soittaa tutuilleen, mutta kukaan ei vastaa, koska tuttavia ei ole. Kotimatkalla hän kaatuu Jungferstiegin rappusissa ja kukaan ei auta ja sitten paikalle saapuu minun lempipummini (jonka olen ristinyt Fransiksi, koska se on lempeä nimi)koirineen ja he auttavat rouvan tolpilleen ja kotiin ja vihdoinkin löytyy ihminen, joka jaksaa kuunnella hänen surullisen ja öitäpiinaavan elämäntarinansa natsisaksan palveluksessa. Ja sitten….köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus, lauloi Junnu.

 

Koulutiellä.

Opettaja on myöhässä, jo kymmenen minuuttia. Hermostuksissani olen jo ihan varma, että olen väärässä luokassa. Paniikkissa ryntään ulos ja ovella törmään kahteen nuoreen turkkilaiseen miesopiskelijaan. Schöne Frau, sanovat he hymyillen ja painun kiireesti takaisin luokan pimentoihin. Sitten tulee opettaja. Nainen, lempeät silmät, väri ei peitä harmautta hiuksissa. Pedagoginen katse. Aloitamme työt muitta mutkitta ja opettaja sanoo heti, että tunti päättyy 10 minuuttia myöhemmin, koska hän oli myöhässä. Selevä.

Sulattelen kokemusta tuntien jälkeen aurinkoisella terassilla viinilasillisen parissa. Terassi on täynnä. Aurinko paistaa. Ei huolen häivää. Opetus oli hyvää. Siinä toteutui oppilaan ja opettajan välinen vuorovaikutus, interaktio. Sanahirviö, jota opettajaksiopiskeluaikana toitotettiin.Miksi sitä turhaan mietitään, mitä taitoja ihminen tulevaisuudessa tarvitsee ja miten viihdytään ja olisi kivaa. Ja perustetaan työryhmiä, jotka niitä miettivät ja päätyvät ratkaisemaan monia asioita kellon viisareilla ja muilla koneilla. Parhaat asiat ovat paljaita ja pieniä ja tuoksuvat inhimillisyydelle. Aina, tulevaisuudessakin tarvitaan taitoa kohdata toinen ihminen. Nähdä ihminen kaiken kuorenkin alla. Opettaja oppilaan ja oppilas opettajan. Lääkäri potilaan ja potilas lääkärin. Janiinedelleen. Ihmisen ihmisen, minä sinut ja sinä minut. Sen päälle voi rakentaa ihan mitä hyvänsä ja missä hyvänsä.