Kireistä menoa

 

Pikkupurtilo Kielin kanavalla ( yhdistää Pohjanmeren Itämereen )

Vuoden 2015 helmikuun alusta minusta tuli kireinen ihminen ja minulla alkoi olla kireistä menoa. Aloitin uuden elämän. Joka aamu jumppaa, illalla lisää jumppaa ja puntteja. Kyykkyjä. Lankkuja. Ja mikä pahinta herätyskello oli pantava soimaan, jotta ehdin bussiin ja sieltä S-Bahniin ja Hampuriin. Minusta tuli oikea opiskelija kielikoulussa. Joutilaiden päivien ihana lempeys ja kiireettömyys loppuivat kuin seinään. Hyvästi aamun rauhallinen kahvittelu pyjamassa ja villasukissa kirjaa selaten, uudet pikkunokoset ja päivärytmin suunnittelu ajatuksella: mitähän sitä nyt tänään….josko sitä kutoisi sukkaa ja lukisi kirjaa. Tutkailisi ajatuksia päässään ja kirjoittelisi jotakin. Kuuntelisi tuulen suhinaa ja katselisi lintuja. Olisi vaan.

 

Aurinko laskeutuu satamassa.

Kieliopintoni etenivät verkkaisesti ja halusin niihin ”vauhtia”. Yhteisneuvottelussa työväenopiston opettajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että minun kannattaisi kokeilla opiskelua tiiviimmässä tahdissa ja eritasoisessa ryhmässä. Hampurin Colon-instituutti tarjoaa opetusta useissa kielissä tehokkaasti ja kalliistikin. Mutta kokeiltavahan se oli ja lötköttelijästä tuli koululainen, joka kiirehti bussille ja sieltä S-Bahnilla Hampuriin kolmena päivänä viikossa. Perillä opetusta 1,5 tuntia ( semi-intensiivikurssilla ) ja sitten tukka suorana takaisin kotiin. Torstaisin minulla oli vielä yksityistunti iisalmelaissyntyisen hampurilaistuneen saksan kielen kääntäjä-tulkin kanssa. Tapasimme yhdessä St Pauli kahvilassa ja puhuimme saksaa. Matkoineen ja odotteluineen koko operaatio vei päivässä kuutisen tuntia. Neljännen Hampuripäivän viikossa työllistää Merimieskirkon koulu, jossa lupasin huolehtia ekaluokkalaisten ryhmästä perjantai-iltaisin vapaaehtoistyönä. Tyhjä kalenteri ei ollutkaan enää tyhjä ja ryhdyin odottamaan viikonloppuja.

Kevättä pellolla  eli tundra-ja valkoposkihanhia muuttomatkalla.

 Kieli-intensiiviopiskelu oli/on ihan mielenkiintoista ja joutuminen koulunpenkille oppilaaksi on ollut erinomaisen terveellinen kokemus. Ja jälleen kerran mietin, miten tärkeä rooli opettajalla on, vapaaehtoisopetuksessakin. Ja miten kurja olo ovenkahvatuntisuunnitelmasta tulee opiskelijalle ja miten helposti sen huomaa. Olen myös entistä vakuuttuneempi siitä, ettei tekniikka korvaa ikinä opettajan ja oppilaan ja opiskelukavereiden välistä vuorovaikutussuhdetta oppimisessa. Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma. Löysin taas myös itsestäni sen ylitunnollisen läksysuorittajakoululaisen, jolle murusen piti iltaisin sanoa, että lopeta jo. Mutta minun piti saada tehdä kaikki läksyt ja tehtävät ja ylimääräiset ja siististi ja virheettömästi ja parhaiten. Ja muistin, miten kouluaikoina kirjoitin kotona kaikki muistiinpanot uudelleen, kun kotona oli aikaa kirjoittaa siistimmin. Opettelin aina lintujen latinalaiset nimet, koska biologian opettaja Uolevi oli parasta ja oli ihanaa saa lajintuntemuksesta 10+++. Kiltti tyttö.

Taivaan silmät.

 Ei minulle tullut burnouttia. Ja nautin suunnattomasti kävelymatkoista, kahviloista, ihmisten tarkkailusta, opiskelijalaumoista, ikkunaostoksista ja ison kaupungin rytmistä. Ja olin ja olen ylpeä, että opin vähitellen tuntemaan suurta ja pelottavaa Hampuriakin. Uskallan ulos Klövensteenin puskista. Yksin. Mutta sellainen pieni ahdistus ja kiireen tuntu alkoi kuitenkin kaivertaa mieltä. Se oli juuri se, mistä olin vapautunut aloittaessani vuorotteluvapaan: aikataulu. Jossakin on oltava ja johonkin aikaan. Ei saa myöhästyä. Kiire. EI !

 Kyllä minä edelleenkin jumppaan ja hikoilen. Ja opiskelen saksaa. Ja käyn tunneillakin ja juon kahvia St Paulissa ja puhun saksaa koko tunnin. Ja opetan pienille suomea. Mutta huolettoman yksinkertaisuuden ja vaivattomuuden periaatteella ilman kireistä menoa.

”Mutta Puh, miksi sinulla ei ole kiireitä?,sanoin.

-Koska on kaunis päivä, sanoi Puh.

-Niin, mutta-

-Miksi sitä pilaamaan ?

-Mutta sinä voisit tehdä jotain Tärkeätä, minä sanoin.

-Niinhän minä teenkin, sanoi Puh.

-Niinkö ? Mitä ?

-Minä kuuntelen, hän sanoi.

-Mitä sinä kuuntelet ?

-Lintuja. Ja tuota oravaa tuolla.

-No mitä ne sanovat?,minä kysyin.

-Että on kaunis päivä, sanoi Puh.

-Mutta senhän sinä tiedät jo. minä sanoin.

-Niin, mutta on aina mukava kuulla, että joku muu on samaa mieltä, Puh vastasi.

( Benjamin Hoffe: Nalle Puh ja Tao )