Das Haus-kaa ja taikasanoja pulmiin....

Tällä viikolla kesä tuli takaisin tänne Pohjois-Saksaan, mutta helteet onneksi eivät. Elokuu on kuulema usein kuumin kuukausi, mutta nyt täällä saa nauttia perinteisestä Suomen kesäsäästä. Päivälämpötila sellainen reilu kaksikymmentä astetta ja mikäs sen mukavampaa. Kesä jatkuu, kesä.

Niinpä minä eilen otin kamerani ja päätin lähteä ikuistamaan asuinympäristöä ja  alueemme omakotitalojen pihoja ja istutuksia. Niiden perusteella kun vosi olla sitä mieltä, että jokaisessa saksalaisessa asuu pieni puutarhuri. Tai kyynisemmin ajatellen, että jokaisella  omakotitalossa asuvalla saksalaisella on varaa palkata puutarhuri.

Kuvausmatkani loppui kuitenkin varsin lyhyeen. Olin juuri päässyt ”taloyhtiömme” pihapiirin ulkopuolella ja astelin aamuista hölkkä/kävelyreittiä rallatellen falleriifalleraata, kun huomasin, että joku sinkuttaa polkupyörällä vimmatusti perässäni.

Läähättävä polkupyöräilijä oli nuorehko mies otsassaan kasa viharyppyjä ja todella sen näköisenä, että teki mieli viedä kättä lippaan hetimiten tai sukeltaa lähiojaan. “Was machen Sie hier mit der Kamera ??? Paikallinen Bauer tuijotti minua tiukasti. Kaikki saksalaiset sanat pyyhkiytyivät päästäni pelloille ja tajusin, että nyt ei Wimperverlängerungien räpsyttely ja avuttomana oleminen auttaisi asiaa. Pääsisinköhän saksalaiseen putkaan ?

 Esittelin itseni kömpelösti ja hoin sekavasti jotain hobbysta ja sitten yhtäkkiä muistin taikasanat, jotka olin opetellut: Ich bin ein Sonderschullehrerin (erityisopettaja). Ja sitten perään höpinää sapattivuodesta. Saksalaiset kun eivät tunne käsitettä vuorotteluvapaa. Mutta naps. Herr Bauerin myötätunto valitsemaani ammattia kohtaan heräsi välittömästi ja hän ymmärsi, miksi haluan päättömänä vaeltaa pitkin peltoja ja napsia kuvia hänen lehmistään. Keskustelu päättyi maanviljelijän anteeksipyyntöihin, varsinkin kun hän kuuli, että olen Suomesta, veljeskansan maasta. 

Tästä rohkaistuneena kuvailin vielä paluumatkalla lähinaapurin kaunista, saksalaiseen tyyliin erittäin säntillistä puutarhaa. Nyt minut yllätti viehättävä  harmaahiuksinen mummo, joka olikin kyykkimässä kuvaamieni pensaiden seassa. ”Was machen Sie janiin edelleen ”. Mutta minulla oli jo kokemusta. Sonderschullehreriniin laitoin hieman lisämaustetta lausumalla maagisimman sanan millä myötätunnon voi herättää: die Klasse für Schwererziehbare ( tarkkailuluokka ).

Sen jälkeen tämä Oma vuodatti minulle kaiken lapsistaan ja lapsenlapsistaan  ja lausui ei-positiivisia sanoja siitä, että Saksassakin nykyisin halutaan panna kaikki Schwereziehbare-parat  tavallisiin luokkiin. Sovimme, että juttelemme teemasta vielä lisää, kunhan tavataan uudelleen ja sain tervetuloa kutsun. Toll ! Kameraa en pidä enää tällä omakotialueella esillä. Syykin on hyvin yksinkertainen. Täällä on tehty useita murtoja ja kameran kanssa liikkuminen herättää tietysti epäluuloja. Tämän faktan kertoi Herr Bauer ja vuokraisäntämme vahvisti tiedon. Ehkä yritän solmia uusia tuttavuuksia jollakin muulla tavalla.

Grosse Freiheit ja sisäiset Lederhosenit

 

Kun astuin sisään Oliver Jones-kapakkiin Grosse Freiheit-kadulla, minulle tuli mieleen Päivi Räsänen. Että tänne vaan  ja ecce homo niin siinä alkaisi pään ympärillä oleva panta Päivilläkin vähän löystymään. Ja sitten tuli mieleen oikeasti viisas nainen, entinen esimieheni sivistystoimenjohtaja Anneli Raunio ja sanat : ”annetaan kaikkien kukkien kukkia ”. Juuri niin. Sateenkaaren värit loppuvatkin kesken. Ihminen on kiehtova olento. Grosse Freiheit-katu on saanut nimensä joskus 1600-luvulla ja uskonnonvapaus asiaan liittyen. Kadulla ei kyllä voisi olla osuvampaa nimeä SUURI VAPAUS.

Piafin Milordia auf Deutch

Burleskiiiiiii

Kaikki kiiltää

Irwinin renkutuksen vuoksi meillä kai on tietty mielikuva Sankt Paulista ja Reeperbahnista  St Paulin kaupunginosa on värikäs ja sen tunnetuin katu Reeperbahn vielä värikkäämpi. Paikallinen jalkapalloseurakin FC Pauli on tunnettu vasemmistolaisuudestaan ja homomyönteisyydestään. Die Sündige Meilen ( syntinen maili )varsinaiseen synnin pesään ei naisilla ole mitään asiaa. Onneksi, sillä St Pauli on niin paljon muutakin. Se pursuaa, tihkuu, tulvii ja läiskyy elämää iloineen ja suruineen. Se on Saksan punkkien pääpaikkoja. Beatlesit tuli tunnetuksi siellä ja musiikki- ja muu kulttuuritarjonta on valtavaa. Ja kyllähän sieltä seksin/erotiikan/pornon alalta löytynee varmaan kaikki mahdollinen taivaan ja maan väliltä.

The Beatles

Olivia Jones eli Oliver Knöbel on Saksan tunnetuin transsu ja drag queen. Hän aloitti transsuesitykset jo koulupoikana ja tiesi mitä halusi.  Nyt tämä 207cm pitkä ilmestys pyörittää isoa bisnestä Reeperbahnilla. Hänellä on om(i)a baari(eja) ja Olivia ja tiiminsä tekevät turisteille matkaopastusta eli  Kieztoureja.  Hän on yksikertaisesti hurmaava ja hauska. Ja katson häntä mielellään ylöspäin, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä muutenkin. Olivia on yhteiskunnallisesti aktiivi äärioikeiston vastustaja ja omalla näkyvyydellään kerää rahaa lukuisiin sosiaalisiin projekteihin.  Hän on myös  eläinsuojelujärjestön PETA:n suurlähettiläs. Semmonen täti tai setä ja eisenväliä kumpi. Mä olen löytänyt idolini ja sisäiset Lederhosenini.

Ihana Olivia

Sisäisten Lederhosenien lisäksi on minullakin panta ja se kiristyi, kun näin tosi nuoria ja poikkeuksetta ulkomaalaistaustaisia itsensäkauppiaita kadunkulmissa. Ihmiskauppa repii sielun.  Sinne kadunkulmaan  minäkin voisin mennä seisoskelemaan ja heristelemään ihan oikeasti vihaista soosoo-sormea MIEHILLE. Sillä jos ei kysyntää, niin ei tarjontaa.  Ja mä aina mietin, mitä se tekisi, jos ennen aktia pitäisi allekirjoittaa lappu, jossa lukisi: Hän voisi olla sinun tyttäresi, äitisi tai siskosi. 

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää

Sunnuntaiajelulla

Pitihän sitä sitten heti lähteä Pitzillä sunnuntaiajelulle, ihan niin kuin ennen vanhaan. Esko-isän ensimmäinen auto oli valkoinen isosilmäinen Mersu, jolla perhettä pyhinä ajelutettiin. Silloin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin pyhä oli pyhä ja kaupat kiinni ( kuten täällä Saksassa edelleen, Gott sei Dank ) ja  jolloin bensaa vielä pysyi hupiajeluun tuhlaamaan . Täällä bensa/diesel ovat vähän halvempaa kuin Suomessa, tietysti. Ja jos täällä kaikki on nyt tähän asti ollut niin erilaista ja ihmeellistä, niin sama aalto jatkaa kantamistaan. Ainoa miinuksen annan näille germaaneille nyt siitä, etteivät he meille ulkomaaneläville omia suosittuja lomakohteitaan mitenkään mainosta. Ei ilmeisesti tarvitse ja/tai haluavat pitävän kaiken ihan itse, mokomat. En minä ainakaan ollut koskaan kuullut Sankt Peters Ordingista ja kymmenen kilometrin hiekkarannasta, jota myös koirien lomaparatiisina täällä mainostetaan !!! Tutkikaapa linkkejä www.stpeterording.de/urlaubmithund ja www.st-peter-ording.de

Toinen iso miinus kuuluu sille väärinpukeutumisen asiantuntijalle, jota Tiinaksi kutsutaan. Sateiseen ja tuuliseen säähän mentiin taas sellaisissa kamppeissa, että ihan hävetti ulkoilmasaksalaisten rinnalla. Kyllä siinä Wimperverlängerungit saivat kyytiä.

  

 Sankt Peter Ordingin rantaa, sadetta ja tuulta riitti ja ihmisiä myös. 

Saksalaista maalaistaloidylli matkan varrelta.

Tuulivoimat ja sähkölinjat halkovat kaunista maalaismaisemaa.

Todellinen alanko Kaiser-Wilhelm-Koogissa,korkeus meren pinnasta nolla metriä.

Laiduntavissa lampaissa onkin laskemista.

Näin sadonkorjuuaikaan teiden varret ovat täynnä itsepalvelutoreja, joissa myydään vihanneksia, perunoita, hedelmiä, kukkia jne. Rahat laatikkoon ja ostokset kyyytiin ja rehellisyys maan perii.

Sand in my swimsuit,
Sand in my hair.
When I go to the beach,
sand gets everywhere!
I wonder, I wonder
Oh how can there be,
Sand left at the beach
When there's so much on me ?
Helen Moore

Das Autoautoauto...

Valkoinen sen olla pitää.

Luinpa jostain sanonnan, että saksalaiset pitävät lapsensa poissa kaduilta, jotta autoilla olisi tilaa leikkiä. Lapsia ja nuoria ei kaduilla kyllä näykään, mutta autoja piisaa. Stau eli ruuhka on täällä sitten sellainen, että kuskilla on oltava kastemadon tikapuuhermosto - ei tunnu missään. Neljänkymmenen kilometrin mittaisen Hampurin läpiajaminen ei suju hetkessä. Meiltä siihen meni rautahevolla puolitoista tuntia ja sillä pystyy kuitenkin jonkin verran puíkkelehtimaan. Auton omistaminen tuntui ihan järjettömältä ajatukselta enkä sitä paitsi niemals haluaisi rattiin Hampurin keskustassa.

Mutta monien eipäs-juupas keskustelujen ja pitkän harkinnan jälkeen päädyin(mme) kuitenkin siihen tulokseen, että das Auto toisi plussaa: Hampuriin sen kanssa lähteminen olisi hermostollinen itsemurha, mutta täällä maalla sitä meikäläinenkin voisi uskaltautua rattiin ja asioita hoitelemaan. Ja viikonloppuisin syksymmällä voisi hurruutella yhdessä naapurimaihin Eurooppaa ihmettelemään. Niin että eikun surffaamaan netissä.  Ja jos jostakin niin Saksasta auton pitäisi löytyä ja heleposti.

Kun ostin edellisen oman autoni, koko projektiin meni kuusi tuntia. Olavi Koiranen hajotti airisleirillä auton takakontin illalla ja yön aikana siitä kasvoi sellaiset sarvet otsaan, että seuraava päivänä kello 12 valkoinen Renault starttasi Pomarkun leirikeskuksen pihasta kohti Ylöjärveä. Matkalla soitin pankkiin ja järjestin rahoituksen. Sitten ajoin Outi-ystävän kanssa autokauppaan. Avausrepliikkini oli: Onko teillä valkoisia autoja  myyrä ? Ja olihan niillä. Illalla kello 18.00 kotipihassa seisoi sopivasti sisäänajettu valkoinen Opel. Ganz simpel ! 

Tämmösillä peleillä liikutaan Elbellä

Täällä ei mennyt ihan samalla kaavalla, sillä mobile.de:ssä surffaillessa tuli taas se ahdistava karkkikauppaolo, että en tiedä, mitä haluan. Tietysti hintapolitiikka rajasi pois suurimman osan, mutta silti. Järkevä johtotähteni autokaupoissa eli valkoinen väri pysyi samana, sillä joku kriteeri pitää olla varsinkin kun mobil.de:ssä oli / on autoja myytävänä 1 263 202 kpl  ( vrt. nettiauto: 85 757 ). Valkoisten määrä oli 176 484 ja  noin pienestä joukostahan oli ihan helppoa löytää se omansa hintarajauksen jälkeen. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Pienen soutamisen ja huopaamisen jälkeen. Kannattaa muuten käydä mobilen sivulla toteamassa oman auton Saksa-hinta. Sitten ei naurata vähään aikaan ja suomiverosedät tuntevat kuumotusta. Täällä sen sijaan kuumenevat omat tunteet, ennen kuin saa haluamansa auton käyttöön. Sitä ei saakaan autokaupasta mukaansa. Ensin pitää ottaa vakuutus, siis sille autolle, joka sinua kaupan pihalla odottaa. Sitten vakuutuspapereiden kanssa mennään useampaan virastoon, josta saadaan rekisterikilvet. Ja sitten ne kainalossa autokauppaan, jossa ne ruuvataan paikoilleen. Hampurissa moinen prosessi voi kestää viikonkin. Ordnung muss sein.

Nyt minulla on siis auto ja pitää opetella ajamaan. Luin taas jostain, että, jos osaat ajaa Suomessa, niin osaat ajaa Saksassa. Kaksi poikkeusta minulle: ei Hampuriin ja ei autobaanalle, ainakaan vielä. Baanoilla  ei ole nopeusrajoituksia niin vauhtisokeus voisi nopsaan viedä mukanaan. Suositusnopeus on kuulemma 130km/h , mutta autotehtaat testaavat siellä kuulemma omiaan ja muidenkin tielläliikkujien nopeus voi olla 200km/h. Hui ! Ja sitten ne muut havaitut/koetut/luetut ajosäännöt, joita Saksassa noudatetaan:

1. annetaan tilaa pyöräilijöille, aina.
2.pysähdytään suojatien eteen, aina.

3.katsotaan moottoritiellä peiliin, aina.
4.KESKISORMEN NÄYTTÄMINEN ON LAISSA KIELLETTYÄ !

 Laki ei lipsu ja toivottavasti ei myöskään kenenkään sormi , kun minä ja Pitzi aloitamme toisiimme tutustumisen.