Prologi
”Tänne ei oo tultu makkoomaan”. Jokainen mökkiaamu herätessä pääni sisällä kuuluu rakkaan edesmenneen isäni mökkimotto..
Sota-ajan ja puutteen kokeneiden
vanhempien lasten piti oppia tekemään töitä ja puuhastelemaan, jotakin, vaikka
ei aina edes mitään kovin tähdellistä ja tärkeää. Aikanaan mökkilapsena ja –nuorena tuo motto suututti ja ärsytti,
mutta se on kasvanut tahtomattani
kiinni jokaiseen soluun, ja on mökkeillessä edelleen yhtä luonnollista
kuin hengitys. Ei sitä olisi pienenä uskonut. Minusta, ihan peruslaiskasta ja
mukavuuden haluisesta kaupunkilaisesta muuntuu mökkikauden alkaessa
yläsavolainen raatajahengen vaalija, joka on onnellisimmillaan, kun ” työlle laulunsa helää ” , Ylä-Savon laulun
sanoin. Raatajaihminen, joka pesisi pyykinkin avannossa, jos mökillä oltaisiin
talvella.
Mökkeilystä
eikä elämästäkään selviä ”makkoomalla ”.
Mökkimotto se tiivistää samalla elämän ja mökkeilyn keskeisimmät totuudet. Ne
kun ovat jo laiskuuteen ja joutilaisuuteen tottuneille nykyihmisille vieraita.
Nykypäivän kato-niiku-sillee-ihmiset ovat
hukkuva sukupolvi todellisen mökkielämän aallokossa. Ne vetävät mieluummin koko päivän perässään golfkärryä
kuin kottikärryä. Yhtä tarpeetonta tekemistä kuin kaikenlainen elämystehankintahupatuskin.
Mökillä kun saa ihan ilmaiseksi viettää aitoa ekstreme- ja reality-elämyselämää
ja puuhastella vapaaehtoisesti pakolla. Se on sitä ankaraa
luomufittnessiä ihan parhaimmillaan. Eikä huilipäiviä tunneta muulloin kuin sateella ja silloinkin
ropinan ollessa taukoamatonta rummutusta. Lupapäivä on silloin tupapäivä.
Tupapäivänä mökkityöläisen omatunto sallii ruumiille pelkän lötköttelyn, mutta
pää laatii jo uusia listoja loppumattomista töistä ja projekteista. Niitä
syntyy ihan itsestään ja samaan tahtiin kuin turhanaikaisia julkkiksia.
Vakioprojekteille
kuten kitkemiselle tai halkojen hakkaamiselle ei tuhlata aivotyötä; ne ovat
veressä itsestäänselvyyksiä. Mökillähän käydään päättymätöntä kitkemissotaa vuohenjuuria ja
rönsyleinikkejä tai muita penkinvaltaajia vastaan. Ja hetkellisen välirauhan
aikaan voi joutenolon täyttää vaikka siirtelemällä kiviä paikasta toiseen. Tai
haravoimalla loppumattomia lehtiä tai
keräämällä risuja. Kun minä kerran limenvihreässä
keväthuumassa intouduin haravoimaan
metsää, tuli mies ja otti haravan pois kädestä ja sanoi että ” Lopeta, hullu ”. Minusta se oli rumasti
tehty ja sanottu ja rupesi jurppimaan. Mutta jurppiminen poistuu mökille
takuuvarmasti oleskelulla halkoliiterissä.
Kun pinossa on puoli mottia nättejä koivuhalkoja, on pahin harmitus jo
tipotiessään. Sitten voi vielä huvin vuoksi antaa kyytiä vaikkapa poliitikoille ja muille jonniinjoutaville
asioille ja kun hiki valuu ihan koskena selästä, on maailma paljon parempi paikka.
Mökillä
ollaan onnellisia, ettei kukaan tuttu, työkaveri, pomo tai naapuri näe, sillä
mökillä on oma mökkimuotinsa. Se on
leikkaus eri vuosikymmenistä ja voisi inspiroida erilaisuudellaan ja
kuoseillaan vaikka Lagerfeldin Karlia. Mökillä ollaan pääsääntöisesti naturel
-ja römppä-lookissa. Römppävaate on vaate, jota ei ole luotu mitään erikoista
tarkoitusta varten. Se on lojunnut aikansa käyttämättömänä syystä tai toisesta,
mutta mökillä se löytää tarkoituksensa. Römppävaate-lookkia täydentää useimmiten kantajan mustat kynnenaluset ja vihreät tai multaiset varpaat. Lisää mökkiuskottavuutta antavat käsissä helottavat rakot ja koko
ruumista peittävät hyönteispistosläiskät.
Ihmisten ilmoille mennään eri vaatteissa vain kauppareissua varten ja
silloin pestään naama ja kädet pannaan vähän ripsiväriä, jotta erottaudutaan
kylillä turistiksi. Ja sitten palattua heittäydytään heti taas
villi-ihmismuottiin. Villi-ihminen harrastaa myös puskapissaamista ja
naku-uintia. Niissä tiivistyy mökkielämän syvin onni ja elämän ihmeellisyys.
Mökillä
pitää olla erilaista kuin kotona. Ainakin kutakuinkin. Miksi ajaa tuntitolkulla jonnekin ja sitten
istua kesäpäivät television tai tietokoneen ääressä kaikilla mukavuuksilla mikrosta munakuorijaan
varustellussa design-huoneistossa. Tai
räplätä jollakin Natuzzin nahkasohvalla nykyhmisen parasta kaveria, käteen
kiinni kasvanutta älykännykkää ja korvata ehta
terveellinen työteko lataamalla
selfietä, joilla uskotellaan maailmalle, että mulla on täällä ihanaa. Ei. Ei
siinä silloin näe sinistä taivasta tai kuule hippiäisen laulua. Mökillä oppii,
että kaikesta voi ja pitää luopua ja elämässä ei mikään ole itsestään selvää. Ja
se on vaan niin, että väsyminen on
voitto ja ruumiin kolottaminen kertoo, että olet elossa.
Mökillä
ei myöskään sisusteta. Huvila ja Huussi-sisustajaihmiset eivät ole puhdasrotuista mökkikansaa. Mökillä
on supisuomalainen design-sarja ”Viedään
mökille” niin astioissa kuin muissakin kamppeissa. Rikkinäisien imurien ja
jääkaappien oletetaan korjaantuvan jahka lojuvat aikansa jollakin seinustalla. Mökillä
siivotaan juuriharjalla, mäntysuovalla ja koivusta sidotulla viskalla. Ja
kontillaan. Ruuanlaittokin on
yksinkertaista eikä kokkisotia tarvita. Ruisleipää, makkaraa ja salaattia ja
sitten toisinpäin. Ja lauantaisin muurinpohjalettuja sokerin kanssa. Se on
mökkigurmeeta.
Mökkivieraista
ei kannata ottaa stressiä ja huolta.
Ystäväpiiriin tietoon saatetut mökkityölistat takaavat sen, ettei
yllätysvieraita tarvitse pelätä. Työleirille kutsutaan ja harvemmin tullaan,
jos on asiansa oikein osannut markkinoida.
Ja jos joku uskaltaa tulla, niin martyyrinaamalla kerrotaan, että
vierailla ei ole työvelvoitetta. Kyllähän sen jo etukäteen tietää, että harva
viitsii maata tyhjänpanttina auringossa, kun emäntä heiluu pihassa hikisenä.
Mökkiläisen
on tärkeää ymmärtää, että mökkeilyyn kuuluu loputtoman työnteon lisäksi
ahdistusta ja riemua. Ne kulkevat käsi kädessä mökkipolulla, kuten elämässäkin.
Kaikki tekemätön työ ahdistaa ja nähtävissä olevan työn tulos, kuten se
kitketty kukkapenkki tuottaa
riemua. Mökkielämä kivistää ruumista ja
löysentää sielua. Se on sen tarkoitus. Mökillä ajatuksilla on aikaa velloa
mielenmeressä laidasta laitaan ja edestakaisin. Ja kun pikku hetken huilaa kuistilla
ja näkee ohimennen kalasääsken lekottavan sinisellä taivaalla tai kuulee kuikkaparin
huutelevan tyynessä vedessä, tietää miksi on syntynyt ihmiseksi ja hyvä niin.
Jälkikirjoitus
Tunnen valtavaa kiitollisuutta ja olen aivan
varma, että puuhakas isäni ja lempeä äitini seuraavat mökkitouhujani Koskilammen yllä leijuvasta pilvenhattarasta. Isä nyökyttelee päätään ja
hymyilee pienille, epätoivoisille
modernisointiyrityksilleni. Äiti muistuttaa, että laiturilla pitää istua ja
lukea runoja ja kuunnella kosken kohinaa ja kesäyötä. Lämmittää sauna joka ilta
ja pulahtaa veteen. Ja niin me aiomme jatkaa, mökki ja minä, intohimoista
suhdettamme käsi kädessä, sydän sydämessä, kunnes jonain päivänä joku muu
istuttaa mökkipihalle muistokseni puun. Ja minä saa jatkaa mökkielämääni
kotikuusena mökin pihamaalla.
