Min-uutta

 

Leskenlehtiäkin löytyy jo.

Takatalvi on takana, paasto on päättynyt ja Suomi on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi ja mikään näistä kolmesta ei mennyt ihan täysin nappiin.Paaston kohdalla on itse asiassa ihan naurettavaa puhua paastosta, sillä sehän mielletään usein totaalikieltäytymiseksi ruuasta. Minun neljänkymmenen päivän mittaisessa ”paastossa” oli kyse pikemminkin vähentämisestä tai luopumisesta tai yksinkertaisuudessaan  tavallisesta arkisyömisoperaatiosta poikkeavasta jaksosta.  Perusideana oli olla ilman eläinkunnan tuotteita, alkoholia, herkkuja, kahvia jne. Neljäkymmentä päivää on ihan helkkarin pitkä aika ja sortumisia tuli, mutta yleisarvosanaksi voi kai antaa seiskapuolen. Helpointa oli olla täysin lihaton ja juustojakaan en kaivannut, vaikka olen ollut ( ja en tiedä tulenko edelleen olemaan ) juustohullu. Karkit tai suklaa eivät ole koskaan minua erityisemmin kiehtoneet, pullista tai kakuista puhumattakaan, joten se sektori oli piisofkake.  Kahviin lankesin puolessa välissä, mutta sain pidettyä käytön pienessä kupillisessa aamuisin silloin tällöin.  Viiniä ei myöskään voinut ihan täysin vastustaa. Kanamunat ja raejuusto olivat ihan etukäteen päätettyjä sortumia.  Näkkileipää kului pakettitolkulla.

Pienet onnentuojat.

Mitä sitä sitten oppi vai oppiko mitään ? Vanha totuus siitä, että jonkun asian arvon huomaa vasta sitten, kun sitä ei ole, pitää paikkansa. Minä pidän ihan liian monia asioita itsestäänselvyyksinä enkä osaa arvostaa niitä. Leipää ja voita.Toinen oppi oli se, miten miten maut ja tuoksut ikään kuin kirkastuvat, kun ne ovat yksinkertaisimmillaan eli yksinkertainen on kaunista ( ja hyvää )-totuus pitää myöskin paikkansa. Kaupassa sitä rupesi ihan väkisinkin miettimän, että minkä ihmeen takia pitää olla satakahdeksankymmentä seitsemän erilaista jugurttimerkkiä. Kyllä se mystinen joku vie meitä ihmispoloja kuin pässiä narussa ja luo meille koko ajan uusia tarpeettomia tarpeita tähän yltäkylläisyyden kakkuun. Niin ruuassa kuin tavaroissakin. Tuo kakku tuntuu rajattomalta, kunnes joku pakko pysäyttää nämä järjettömät kulutusjuhlat. Silloin taidetaan olla jo ikävästi myöhässä ja peruuttamaton paha on tapahtunut. Minulla on siis sekä muovilautta-  että ilmastoahdistus.

Oksien kauneutta.

Paastoon kuuluu myös itsensä tutkiskelua ja hiljentymistä. Pienen räntäisen takatalven jälkeen Lichtenbornin tuulisilla, hiljaisilla ja kevättä vihertävillä mäillä ajatukset ja mieli tuulettuvat hyvin. Hitaasti tutuksi tulevassa ympäristössä tulee entistä tutummaksi itsensä kanssa. Löytyy uusia reittejä ja polkuja sekä maastosta että omasta mielestä. Jotkut niistä ovat keveitä ja kirkkaita askeltaa, mutta myös kapeita ja kuraisia askeleita on uskallettava kohdata molemmissa. Muuten ei pääse perille minnekään. On ollut puhdistavaa sanoa itselleen, että minuudessani on myös paljon kuraa, itsekkyyttä, ilkeyttä, vihaa ja aggressiota. Sam Peckinpahin vaikuttavan elokuvan Olkikoira mukaan meissä kaikissa asuu myös pieni tappaja, joka löytyy, kun kohtaamme katkeamispisteen ja oikeat olosuhteet .Tunnistan omani. Entä sinä ?

Kotikukkulan sävyt.

Ison kysymykseen  Kuka minä olen ? oikea vastaus tai ainakin vastausyritys taitaa olla yksi tärkeä osa sitä, miten arvokkaaksi, onnelliseksi ja hyvinvoivaksi ihminen tuntee itsensä. Ja osa vastauksesta on myös siinä totuudessa, että ihminen muuttuu, kasvaa, kehittyy tuossa elämänmittaisessa prosessissa. Heidi Köngäs kirjoittaa hienossa kirjassaan ”Sandra ” henkilö Klaaran suulla: ”Väitettiin, että omaiset haalistuvat poistuessaan, että heidän ominaisuutensa liudentuvat ja hiipuvat, mutta minusta tuntuu, että vanhemmat vain voimistuivat kuolemalla. Nytkin äiti tunki mukaan, kieppui jossakin muistin lokerossa, yllytti minua. ”

Minusta tuntuu ihan samanlaiselta kuin Klaarasta. Äiti ja isä kieppuvat mukana ja peilistä katsoo valitettavasti entistä enemmän isänsä näköinen ihminen. Ja samalla minussa tuntuu voimistuvan toisaalta äidin herkkyys ja toisaalta isän voimakastahtoisuus ja siinä sitä on sitten tasapainoilemista ja itsetutkiskelun aihetta. Matka jatkuu.

Elämänpituinen uni:

ihmisiä, vuosia, elämää.

Kaikkea paljon ja liian vähän

ja kaipuu oman yksinäisyyden luo.

Puut tulevat liki. ( Helena Anhava )

Maata näyttää

Long time, no see, sanoisi britti tai nyt pikimminkin no hear. Blogi on ollut tauolla monestakin syystä, ei mistään erityisen erityisestä, mutta. Suhde uuteen maahan/asuinpaikkaan taitaa muuttua ihan saman kaavan mukaan kuin ihmissuhteet omassa elinkaaressaan. Ensin vallan saa päätön ihastuminen ja hullaantuminen ja kaiken näkeminen vaaleapunaisten silmälasien läpi. Sitten pikkuhiljaa seestyminen, jolloin toisen ihanuus alkaa saada jo realistisemmat mittasuhteet. Ja sitten kun aivojen kemiallinen reaktio vetelee viimeisiään, näkee toisen jo rehellisimmillä silmillä ja ehkä oikein hakee toisesta myös ne kaikkien ikävimmät ja ärsyttävimmät piirteet. Ja onnellisimmassa tapauksessa hyväksyy ne mustat aukot toisessa ja hullaantuminen muuttuu hyväksi onnellisuuden, lämmön ja turvallisuuden tunteeksi. Se toinen vaihtoehto olisi syöksyä suoraa päätä jälleen kerran hakemaan jotain muuta. Mutta minä en halua enää muuttaa. Tätä nykyä minun liittoni Saksanmaan kanssa kelluu ihan tyynessä vedessä ja siksi on tuntunut aika tyhjänpäiväiseltä ryhtyä tuumailemaan mattopiiskojen ja piiskaustelineiden puutetta jutun juureksi. Vaikka niin pakkaskelillä kirpaisikin, ettei voinut viedä koirankarvoilla koristeltuja petivaatteita ulos tuulettumaan tai mennä mattoja pakkaseen paukuttelemaan. 

Kerttukin tuumailee

Toisen syyn voikin lykätä kevään niskaan. Kuten lukuisat muut melankolisuuteen taipuvaiset ihmiset, muutos vuodenajoissa ja valon määrässä saa aikaan jotain minunkin päänupissa. Minun kohdallani kyse on enemmän jonkinlaisesta sielun kevätsiivouksen tarpeesta kuin masennuksesta. Se on vakava sairaus ja sen itsekin jossain vaiheessa elämää keskivaikeana läpi käyneenä en halua asiasta vitsailla enkä vähätellä.  Mutta tragikoomisuudessaan minua naurattaa rovaniemeläisen psykiatrian erikoislääkärin Antti Liikkasen nimeämät vuodeaikoihin liittyvät masennuskaudet. Ne alkavat hankikantomasennuksesta, jota seuraa jäidenlähtömasennus ja keskiyönauringonmasennus. Sen jälkeen on kuulemma vuorossa horsmankukinnanmasennus ja ruskamasennus, joiden jälkeen sieluun voi hiipiä vielä mustanlumentalvenmasennus ja joulumasennus. Sitten voikin reippaasti siirtyä pakkasmasennukseen. Huh.  

Appelsiiniaurinko maalistaivaalla.

Täällä lumet ovat siis sulaneet ja energinen kevät harppoo eteenpäin kiihtyvällä tahdilla, himmailee välillä ja ottaa takapakkia ja sitten taas jatkaa matkaa itsevarmana voitostaan. Haarahaukat liitelevät taivaalla ja mustarastaiden häähuilut soivat metsiköissä. Lumikellot ja krookukset ovat taistelleet itsensä esiin mustan mullan alta ja nyt ne ottavat onnellisina aurinkoa terälehdet kellallaan.  Kevään valo ja voima on samalla ihanaa ja armotonta. Niin, se kevätvalon armoton kirkkaus paljastaa eletyn talven pölyt ikkunoissa, sormenjäljet kaapien ovissa ja kaiken muun, joka on saanut levätä turvassa ja piilossa pimeyden mustassa sylissä. Nyt kaikki hyppää silmille.  Ja kyllä se kevätkirkkaus paljastaa eletyn elämän myös kasvoilla. Jokainen uurre, ryppy ja juonne huutaa ja ilkkuu peilistä ja muistuttaa siitä, että oma elämän kevät  ja kesäkin ovat totisesti ohi. Nainen lienee aina turhamainen tai minä ainakin. Mutta en haluaisi, Ilari Johanssonin sanoin, myöskään näyttää Hannele Laurilta vastatuulessa. Ei voi muuta kuin toivoa, että edessä on värikäs, kuulas ja kirkas syksy ennen kuin kamala marras peittää kaiken alleen lopullisesti.

Haarahaukka-varma kevään merkki.

Pään kevätsiivouksen yhteydessä olen vasta nyt käynyt läpi jonkinmoisen prosessin työelämän lopullisesta päättymisestä. Minulle vakuutettiin monesta suusta, että töistä luopumisen jälkeen ( en halua kirjoittaa sitä kamalaa e:llä alkavaa sanaa ) elämässä koittaa joku ihanin vaihe, kolmas elämä. Mutta en vaan saa itseäni kirkumaan sitä monen lausumaa mielikuvaa elämän parhaasta ajasta. Osaan kyllä nauttia siitä, ettei herätyskello soi ja kiireettömyydestä, mutta en ole koskaan myöskään ollut tyyppi, jolla on ja pitää jolla kalenteri täynnä, jotta itse tuntisi elävänsä ja elämä tuntuisi elämältä. Voin keskittyä mieluisiin tekemisiin, mutta en siinäkään näe valtavaa eroa työelämäaikaan. Työ on ilmeisesti määrittänyt minua niin paljon, että on välillä vaikea hyväksyä tietynlaista merkityksettömyyden tunnetta.  Opetustyössä tunsin tekeväni jotain tärkeää ja hyödyllistä. Ja nimenomaan siltä kannalta, että kun en maailmapelastajasieluineni pysty maailmaa muuttamaan tai en ole tekemässä aktiivisesti lisähyvää planeetallemme, teen ainakin omassa työssäni jotain hyödyllistä. Niin naiivi ja vaaleanpunainen ajatus tiivistää oleellisen. 

Kevätkävelyllä naapurikylässä.

 No, elämä on tuonut aina eteen uusia ovia. Siihen luotan nytkin. Pieni opettaja  elää minussa varmaan elämän loppuun asti, vaikka en ihan tyyppiopettajapersoona ole koskaan ollutkaan.  Nyt kannustan, kastelen ja hoivaan chilejä kasvamaan ja kerron niille, että vaikka ovat vielä kovin pieniä, niin jonain päivänä ne ovat suuria ja vahvoja ja chileydessään täydellisiä ja ainutlaatuisia. Opetustyön kulmakivi.  Ap –pap- papit  taas sitten kuuluvat koirille ja miehelle. Olentoparat.