Min-uutta

 

Leskenlehtiäkin löytyy jo.

Takatalvi on takana, paasto on päättynyt ja Suomi on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi ja mikään näistä kolmesta ei mennyt ihan täysin nappiin.Paaston kohdalla on itse asiassa ihan naurettavaa puhua paastosta, sillä sehän mielletään usein totaalikieltäytymiseksi ruuasta. Minun neljänkymmenen päivän mittaisessa ”paastossa” oli kyse pikemminkin vähentämisestä tai luopumisesta tai yksinkertaisuudessaan  tavallisesta arkisyömisoperaatiosta poikkeavasta jaksosta.  Perusideana oli olla ilman eläinkunnan tuotteita, alkoholia, herkkuja, kahvia jne. Neljäkymmentä päivää on ihan helkkarin pitkä aika ja sortumisia tuli, mutta yleisarvosanaksi voi kai antaa seiskapuolen. Helpointa oli olla täysin lihaton ja juustojakaan en kaivannut, vaikka olen ollut ( ja en tiedä tulenko edelleen olemaan ) juustohullu. Karkit tai suklaa eivät ole koskaan minua erityisemmin kiehtoneet, pullista tai kakuista puhumattakaan, joten se sektori oli piisofkake.  Kahviin lankesin puolessa välissä, mutta sain pidettyä käytön pienessä kupillisessa aamuisin silloin tällöin.  Viiniä ei myöskään voinut ihan täysin vastustaa. Kanamunat ja raejuusto olivat ihan etukäteen päätettyjä sortumia.  Näkkileipää kului pakettitolkulla.

Pienet onnentuojat.

Mitä sitä sitten oppi vai oppiko mitään ? Vanha totuus siitä, että jonkun asian arvon huomaa vasta sitten, kun sitä ei ole, pitää paikkansa. Minä pidän ihan liian monia asioita itsestäänselvyyksinä enkä osaa arvostaa niitä. Leipää ja voita.Toinen oppi oli se, miten miten maut ja tuoksut ikään kuin kirkastuvat, kun ne ovat yksinkertaisimmillaan eli yksinkertainen on kaunista ( ja hyvää )-totuus pitää myöskin paikkansa. Kaupassa sitä rupesi ihan väkisinkin miettimän, että minkä ihmeen takia pitää olla satakahdeksankymmentä seitsemän erilaista jugurttimerkkiä. Kyllä se mystinen joku vie meitä ihmispoloja kuin pässiä narussa ja luo meille koko ajan uusia tarpeettomia tarpeita tähän yltäkylläisyyden kakkuun. Niin ruuassa kuin tavaroissakin. Tuo kakku tuntuu rajattomalta, kunnes joku pakko pysäyttää nämä järjettömät kulutusjuhlat. Silloin taidetaan olla jo ikävästi myöhässä ja peruuttamaton paha on tapahtunut. Minulla on siis sekä muovilautta-  että ilmastoahdistus.

Oksien kauneutta.

Paastoon kuuluu myös itsensä tutkiskelua ja hiljentymistä. Pienen räntäisen takatalven jälkeen Lichtenbornin tuulisilla, hiljaisilla ja kevättä vihertävillä mäillä ajatukset ja mieli tuulettuvat hyvin. Hitaasti tutuksi tulevassa ympäristössä tulee entistä tutummaksi itsensä kanssa. Löytyy uusia reittejä ja polkuja sekä maastosta että omasta mielestä. Jotkut niistä ovat keveitä ja kirkkaita askeltaa, mutta myös kapeita ja kuraisia askeleita on uskallettava kohdata molemmissa. Muuten ei pääse perille minnekään. On ollut puhdistavaa sanoa itselleen, että minuudessani on myös paljon kuraa, itsekkyyttä, ilkeyttä, vihaa ja aggressiota. Sam Peckinpahin vaikuttavan elokuvan Olkikoira mukaan meissä kaikissa asuu myös pieni tappaja, joka löytyy, kun kohtaamme katkeamispisteen ja oikeat olosuhteet .Tunnistan omani. Entä sinä ?

Kotikukkulan sävyt.

Ison kysymykseen  Kuka minä olen ? oikea vastaus tai ainakin vastausyritys taitaa olla yksi tärkeä osa sitä, miten arvokkaaksi, onnelliseksi ja hyvinvoivaksi ihminen tuntee itsensä. Ja osa vastauksesta on myös siinä totuudessa, että ihminen muuttuu, kasvaa, kehittyy tuossa elämänmittaisessa prosessissa. Heidi Köngäs kirjoittaa hienossa kirjassaan ”Sandra ” henkilö Klaaran suulla: ”Väitettiin, että omaiset haalistuvat poistuessaan, että heidän ominaisuutensa liudentuvat ja hiipuvat, mutta minusta tuntuu, että vanhemmat vain voimistuivat kuolemalla. Nytkin äiti tunki mukaan, kieppui jossakin muistin lokerossa, yllytti minua. ”

Minusta tuntuu ihan samanlaiselta kuin Klaarasta. Äiti ja isä kieppuvat mukana ja peilistä katsoo valitettavasti entistä enemmän isänsä näköinen ihminen. Ja samalla minussa tuntuu voimistuvan toisaalta äidin herkkyys ja toisaalta isän voimakastahtoisuus ja siinä sitä on sitten tasapainoilemista ja itsetutkiskelun aihetta. Matka jatkuu.

Elämänpituinen uni:

ihmisiä, vuosia, elämää.

Kaikkea paljon ja liian vähän

ja kaipuu oman yksinäisyyden luo.

Puut tulevat liki. ( Helena Anhava )