Ulkona

Se on sitten täällä, pysyvästi ja läsnä ja paikallaan. Taka-askeleita ei enää oteta eikä mietitä, että tullaanko vai mennäänkö. Kevät tai pikemminkin jo kesä. Kesältä se tuntuu suomalaisesta, joka on tottunut siihen, että juhannuskokollakin tarvitaan vielä todennäköisesti toppatakkia. Yli kahdenkymmenen asteen päivälämpötilat ja pääskyt huhtikuussa ovat mannaa. Niin, tänne Lichtenborniin  se on asettunut, kevät tai alkukesä koko loistossaan ja voimassaan. Se otti pieniä ja varovaisia askeleita jo pääsiäisen tienoilla, mutta nyt se tunkee täysillä joka aistiin, panee heräämään kukonlaulun aikaan eikä anna unien tulla ennen kuin kepeä pimeys on taas heittänyt verhonsa ja sammuttanut lähes kaiken värin.  Pellot puskevat syvänvihreää orasta. Isoissa puissa uusi vihreys viipyilee vielä silmujen suojissa, mutta ne turskahtavat kohta auki ihan väkisin ja päästävät uudet lehtimekot näkyviin. Nuoremmat pikkupuut ja pensaat, nuorien ja huolettomien tapaan, ovat jo ottaneet ilon irti auringon lämmöstä ja komeilevat jokainen omassa vihreydessään. Niin monta väriä ja niin monta sävyä. 

Kaikkialla luonnossa ja puutarhoista puhumattakaan jatkuu samankaltainen häpeämätön värinräiskintä. Näsiänvioletti ja onnenpensaankeltainen täydentävät toistensa loistoa kavereina rintarinnan. Erivärisiä mattoja narsisseista, krookuksista, scilloista, lumikelloista ja ja ja. Minä, joka olen näinä Saksa-vuosina jo tottunut kellumaan täällä jonkinlaisessa ulkopuolisuuden tunnemeressä,  törmään nyt keväällä metsissä ja pelloilla moneen vanhaan, rakkaaseen tuttuun. Hyvää päivää valkovuokko,  Anemone Nemorosa, ei kukka kun kukka, sprechen sie deutsch vai jatketaanko savoksi. Ah, schön Frau Leskenlehti und  Fräulein Sinivuokko. Hertzlich willkommen.  Ja pienen , maailman kauneimman sinisen kantaja, lemmikki on saksaksi nimeltään Vergissmeinnicht. En unohda. Ja ulkopuolisuuden meri kutistuu pienemmäksi ja aurinko paistaa ja askel on kevyt ja kantaa eikä minua haittaa, vaikka koiria vie mennessään myyränkolojen ihanat tuoksut ja Mies kävelee hiljaisena perässä, miettii moponosia ja pärinäasioita. Mutta minä haluan runoilijan ohjetta ja suudella kevättä suoraan suulle. Pusimoiskis.

Kauppojen puutarhaosastot pullistelevat kaikkia meitä saman kevättartunnan saaneita ihmispoloisia: On laitettava jotain kasvamaan ja saatava vähän multaa kynnen alle. Yrttejä, lavedelia ja kärhöjä. Salaatintaimiakin meni kasvulaatikkoon parvekkeelle, mutta varpusperhe nautti ne heti ensimmäisenä päivänä iltapalakseen ja multaan jäi vain pienet vihreät tyngät todisteeksi hyvästä yrityksestä. Maanviljelijät eivät tyydy pikkunäpertelyyn boksissa, vaan ajavat jättitraktoreilla peltoja auki ja lantajuovat haisevat.  Kanat on päästetty nauttimaan ruopsuttelusta ja lampaat ja vuohet karitsoineen ja kileineen putsaavat laitumia. En nyt tällä hetkellä, tässä ajassa vaihtaisi näitä näkymiä, tuoksuja, värejä mihinkään.Saksalainen Goethe on niin oikeassa: Willst du immer weiter schweifen? Sieh, das Gute liegt so nah.Lerne nur das Glück ergreifen: Denn das Glück ist immer da. Pitää osata ottaa lähionnesta ja pitää siitä kiinni. Ja huomaan kuitenkin, että samalla sieluun hiipii pieni Äyskoski-kaipuu. Siellä sitten toukokuussa odottaa toinen kevät. 

Naapurikylä Aschen iltahämy

Ulkopuolisuuden tunne on osa ihmisen elämää ja jokainen kokenee sitä jossain ja joskus. Jatkuvana olotilana se on kaiken upottavaa yksinäisyyttä. Nyt täällä tuo ulkopuolisuus kumpua osittain siitä, että elää vieraalla maaperällä ei-kotikielen parissa. Tuo ulkopuolisuuden  tunne yhdistää kaikkia meitä maahanmuuttajia. Voin vain kuvitella tunnetta niillä, jotka kokevat samalla kulttuurisen totaalimuutoksen ja/tai avointa vihaa, halveksuntaa sen mukana. Olipa muuton syy mikä tahansa. Enkä halua sanoa mitään Suomen nykyhallituksen maahanmuuttopolitiikasta tai muistakaan järjettömistä tekemisistä. Niistä kirjoitetaan hyvin ja paljon tietävimmillä aivoilla ja kynillä. Minä tyydyn vain toteamaan, että paljon rumia sanoja.

Liisa-äiti, vaikka oli iloinen, nauravainen ja sosiaalinen puhui usein ovensuupenkillä istujan tunteesta. Kaihon ja kaipauksen sävyttämästä tunteesta ja vaikka on läsnä, niin ei ole läsnä kuitenkaan. Tunnistan itseni siitä ja olen tunnistanut monta kertaa ennenkin. Samassa mytyssä onni ja kaiho. Mutta nyt kevät on ottanut minut kainaloonsa ja sen kanssa on yhdessä hyvä hoilata vaikkapa Tuuli hiljaa henkäilee. Tuttuus leviää lämpönä.

Tämä tunne äkkiä keskellä joukkoa, perhettä,
kuin olisi poissa, katsoisi syrjästä
itseänsä ja muita.
Tämä orpous, sivullisuus,
ovensuupenkillä istuminen
mistä se tulee,
mielen yksinäisyys?
(Helena Anhava, Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa)