tiistai 1. toukokuuta 2018

Vanhustelua



Vuohetkin ovat päässeet laitumille.
On vappuaatto, täällä Ala-Saksissa sireenit tuoksuvat ja pääskyt leikkivät sinitaivaalla hippasta ja minä mietin, että miltä mahtaa tuntua kuolla yksin ja peloissaan. Miltä tuntuu, kun kukaan ei tule, kukaan ei kuule hätääsi eikä itkuasi. Kun lattia tai sänky pitää sinua vankinaan kylmine sylineen. Tunnet paniikin ja ulosteesi  ja virtsasi valuvan.  Ja kukaan ei kuule eikä kukaan ei tule. Minuutit ja tunnit sekoittuvat, sitten yöt ja päivät. Ja lopussa tulee odotettu armo ja kuoleman lempeältä tuntuva syli.
Oman vanheneminen on alkanut pelottaa entistä enemmän monesta syystä. Se ei ole pelkoa loputtomia ryppyjä , juonteita ja kulumista ja sitä vastaan, ettei jaksa niin kuin ennen. Se on pelkoa sitä kohtaan , että se niin sanottu arvokas ja hyvä vanhuus, joista juhlapuheissa ja loputtomissa poliittisissa puheissa toitotetaan, on itse asiassa vain irvokas vitsi. Uutiset vanhusten kotikuolemista ja hoidon tasosta, hoitajien uupumisesta ja toivottomuudesta tekevät mykäksi. Ahdistavat ja pelottavat ja vituttavat.
Kesä on tullut
Asiantuntijoiden mukaan vanhusten kotikuolemat tulevat radikaalisti lisääntymään laitoshoitopaikkojen vähenemisen myötä. Hallituksen lisäsäästöillä pyritään siihen, että mahdollisimman moni vanhus pystyisi asumaan kotonaan mahdollisimman pitkään. Se on kauniita kuulostava ajatus.  Ihan samalla lailla kuin hehkutettu  erityisopetuksen integraatio/inkluusio.  Nämä moraalisesti oikeana ja sinänsä todella kauniit asiat ovat resursoimattomina  pelkkiä kermakuorituksia teoille, jotka ovat todellisuudessa pelkkiä raakoja säästötoimia. Lisärahaa kotihoitoon sen enempää kuin erityisen tuen tarpeisiin ei suunnitella,jolloin nämä säästötoimet  vievät ihmisarvon ja –oikeudet niin erityisen tuen tarpeessa olevalta lapselta/nuorelta  kuin vanhukseltakin. Säästetään.  vanhusten ja lasten lisäksi vammaisilta ja kaikilta niiltä, joilla ei mene kauhean hyvin.   Se on helpompaa kuin karsia/lopettaa vaikkapa yritystuet, joita saavat mm. ahvenanmaalaisten sukujen omistuksessa oleva Viking Line, virolainen pörssiyhtiö Tallink Silja ja italialaisen Grimaldin suvun Finnlines. 
Rypsi kukkii.
 Vanhusten kotihoidon priorisoinnissa vedotaan usein omaan tahtoon. Niin. Kotona ja kotiin.  Nuo sanat kaikunevat jokaisen vanhushoitopaikan käytävillä.  Koti on varmaan sisäänkirjoitettu meidän geeneihimme häviämättömäksi sanomaksi ja siksi sitä on niin helppo käyttää voittajana vastakkainasettelussa laitoshoito/ kotihoito.  Joskus sanotaan, että hoitopaikkaa tarvitsevat ennen kaikkea ”ylihuolehtivat” omaiset, jotka eivät halua kuunnella vanhuksen omaa tahtoa. Saavat mokomat olla huoletta, kun hoitopaikka ottaa vastuun omaisesta. Heh. Eiköhän se ole niin, että rahan tahto on helppo verhota vanhuksen tahtoon, sillä rahalla on tänä päivänä se ainoa oikea tahtotila. 
Äiti ja minä , vuosia välissä.
Kun omat vanhempani ylittivät 80 vuoden kynnyksen, oli meille omaisille päivänselvää, että alkavat ja etenevät muistisairaudet ja muut ikääntymiseen liittyvät ongelmat veivät elämää siihen suuntaan, että apua tarvittiin. Minulle on tuttua  lauseet  ”kyllä me ihan hyvin pärjätään” ja ”me ei mitään apua tarvita ” Minulle on tuttua oma tuskaa täynnä oleva sydän, huono omatunto ja epätoivo.  Isä, joka yrittää paistaa kanamunan paljaalla hellalevyllä, koska haluaa osoittaa pystyvänä vielä ruuanlaittoon. Äiti, jonka katseessa näkyy samanaikaisesti pelko ja tyhjyys. Pissaan liukastuminen, lonkan murtuminen, eltaantuneet elintarvikkeet jääkaapissa, kätketyt likaiset alusvaatteet, kadonneet tekohampaat ja lääkedosetit. Kaikkea ei voi edes  kertoa. Ja sinne jonnekin he loppujen lopuksi katosivat  hoitopolullaan herra Alzheimerin johdattamina, jonnekin, minne avaimia ei ole kenelläkään.
Ukkonen nousee.
 Omien vanhempieni kohdalla kotihoito/oman tahdon kuunteleminen olisi tarkoittanut sitä, että jonkun pitäisi olla paikalla lähes 24/7. Näin on varmaan myös monen muun niin sanotusti kotona ”hoidettavan” vanhuksen kohdalla. Nyt tilastot kertovat, että kotona hoidettavien vanhusten määrä kasvaa ja hoitajamäärä vastaavasti vähenee. Minua pelottaa ihan oikeasti. Miksi pitkää elämää pidetään arvossa, jos sen käytännön toteuttaminen siinä vaiheessa, kun ihminen tarvitsee apua, on arvokkuuden häpäisyä.  Onnekkaita ovat siis ne, jotka kaatuvat saappaat jalassa vaikka kesken halonhakkuun tai lihapullien paistamisen.
Ikää satoja vuosia.
 Käsi sydämelle Juha ja kumppanit, eikö siis olisi ihan rehellisesti ajatellen paljon kannattavampaa,  että   minä kuolisin mahdollisimman pian. Minä ja kaikki muut osat kestävyysvajetta.  Eikö uuteen, ihmisiä pisteyttävään ja muutenkin jokseenkin sekavaan ja pelottavaan  sotesoppa-malliin sopisi se, että ihminen voisi tehdä sopimuksen omasta kuolemastaan.  Lupauksen päättää itse päivänsä riittävän ajoissa, ettei vaan tule liian kalliiksi yhteiskunnalle. Sitä voitaisiin tukea, kuten sähköpyörän hankkimista, sillä hurmahenkisyyttä tällä hallituksella riittää. Miksi ei ?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti