Joulusarvet

 

Tähän pitää uskoa.

Meidän iloinen joulunviettojoukko tallustelee pitkin Berliinin Kürfürstendammia kohti entisen Länsi-Saksan ylpeyttä, loisteliasta KaDeWe-tavarataloa. On jouluaatto ja  kaupungilla päällä täysi tohina. Koko kadunvarsi on täynnä liikkeitä tai boutiqueita olisi ehkä parempi sana. Ovilla seisovat tummapukuiset jääkaapit. Vutton, StLaurent, Boss, Kors janiinedeleen. Kaikki huippumerkit vilisevät silmissä, kun astelemme rivakasti massan mukana. Naisia turkeissaan ja korkkareissaan kipittää vielä ostamaan viime hetken joulurubiinit. Käsipuolessa hyvinpuettu lompakko. Joku huudattaa kadulla Jaguaariaan tai Ferrariaan. Vaikka kuinka siristäisi silmiään niin täällä ei ole näkyvissä jumalaa tai joulunlasta. Näkyy vaan maailman suurin ja palvotuin jumala, raha. Ja rahanpuute. 

On se iso. Vanhaa Itä-Saksaa.

Minähän se olin, joka halusi sinne ylimpään kerrokseen ja samppanjabaariin. Tunnen, että tuttu käyrä alkaa nousta ja sarvet ovat myöskin jo nupullaan. Minulla on myös huono omatunto. Tiedän, että minulla on varaa sellaisena once-in-a-lifetime-juttuna käydä juomassa siellä lasillinen La Grande Damea a 25 euroa. Kun tunkeudumme  täpötäyteen baariin tunnen itseni tosi köyhäksi. En tunne kateutta, mutta sarvet ovat jo isommat. Maailman mielettömyys tiivistyy ja korostuu. Katselen keski-ikäistä naista, joka haarukoi kaviaaria tyylikkäänä turkkeineen ja timantteineen. En voi olla ajattelematta, että joka ikinen kerta, kun kaviaarihaarukka menee suuhun, kuolee maailmassa satoja ihmisiä nälkään. Hänelle ja hänenkaltaisilleen tämä on ihan normal procedure. Huoli on vain siitä, ettei veroja tarvitse maksaa liikaa. Saksassa nämä tosirikkaat, jotka ansaitsevat yli 58 miljoonaa vuodessa maksavat veroa 28,7%. Kutakuinkin samaa luokkaa kuin oma prosenttini ei ihan yhtä isoista tuloista. Tasan ei käy onnen lahjat. Olisi pitänyt valita miljonäärin ura eikä tuhlata yhteiskunnan varoja opettamalla. Olen osa kestävyysvajetta.

Jälleenäkeminen suojelusenkelin kanssa.

Tavaratalossa ei tee mieli viipyä yhtään pitempään. Päätämme suunnata kohti Alexanderplatzia. U-bahnin porttikongissa istuu tyttö. Sylissä makaa kaksi iso koiraa, molemmat peitelty paksujen huopien alle. Toisella koiralla on suussa tutti. Niin, ihan oikea tutti ja se makailee silmät sikkurassa ja levollisesti ihmisvilinästä huolimatta. Tytön kädet ovat molempien koirien ympärillä. Maassa on purkki. Minulle tulee tytöstä mieleen satu pienestä tulitikkutytöstä. Hän on nuori ja nätti. Kauniit vaaleat hiukset pilkottavat villamyssyn alta ja siniset silmät ovat kirkkaat. Pysähdyn, kyykistyn ja laitan kaikki kolikkoni purkkiin. Pyydän pitämään huolta itsestä ja koirista. Saan kauniin hymyn ja lupauksen. Silityksen omalletunnolle. Kävelykumppanit pudistavat päätään. Hullu

Taidetta muurilla.

Alan nähdä näitä köyhiä ja köyhyyttä enemmän ja enemmän saksalaisen hyvinvoinnin rinnalla. En uskalla sanoa joulukumppaneille mitään. Yhdessä porttikongissa istuu punatakkinen vaaleahiuksinen nainen. Hän voisi ulkonäön perusteella olla vaikka opettaja. Ei likaisuutta, ei humalaa, ei huumeita. Pää alaspäin, kohtaloonsa alistuneena.  Hänelläkin on edessä purkki. Minun pieni pääni täytyy kysymysmerkeistä. Myöhemmin sattumalta näen uutisen: Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu syvenee Saksassa. Yritän perehtyä teemaan. Joku kirjoittaa jopa ryysyköyhällistön uudesta syntymisestä. Kestävyysvaje. Kuntien ja valtion velkaantuminen. Matalapalkka-alat. Jiänee. Tuttua litaniaa Suomestakin. Tutustun Agenda 2010 ja Gerhard Schröderiin. Thilo Sarraziniin, jonka mielestä luuserius on omaa syytä. Vähän niin meidän ylioppilas Jarin opit: löydä sisäinen sankarisi niin kyllä se siitä. Mistä näitä sikiää ? Voi kun joku viisas kertoisi minulle, miksi jollakin on se 58 miljoonaa ja se haluaa lisää ja jollakin vain muovikassi. Maailma on outo ja  epäoikeudenmukainen. Ihminen on paha ja ahne.

Erilainen joulu. Berliini on ihana kaupunki. Aattoillan ateria oli hampurilainen ranskalaisilla.  Joulu on ohi.

PAREMPAA VUOTTA 2015 !

Joulupöytässä Andy Warholin kanssa eli aaton tiski.

Sadetta sielussa

Ylihuomenna on jouluaatto. Taivas on hailakan harmaa ja pieksää vettä vihreään nurmikkoon isoilla kämmenillä. Jouluvalonarut keikkuvat tammissa tuulen antamassa tahdissa. Pihamaa on täynnä oksanpätkiä ja lätäköitä, joissa viimeiset lehdet uivat. Joulumyrsky riehuu jo kolmatta päivää välillä ukkosella ja salamoilla höystettynä. Minä istun sohvalla, jalassa ruudulliset pyjamahousut ja  siskon kutomat villasukat.Päällä jääkarhuhuppari. Muuten on liian koleaa. Katselen sadepisaralasin läpi mustarastaita, jotka ovat tulleet ruokailemaan parvekkeelle. Minun mustat joululintuset.

Mietiskelen  kaikenlaista. Yritän pitää ajatukset pois surullisista asioista. Niin kuin koirista, joita ilman vietän nyt joulua. Ensimmäinen yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ikävän määrään eivät kirjaimet riitä. Joka päivä työnnän tunteen jonnekin syvälle sisälleni, mutta aina ei onnistu. Eilen aamulla herätessä puhkesi reikä  kaipauskanteen ja itku pulppusi sellaisella voimalla, että murunen oli jo muuttoautoa soittamassa. Vesi pyörii silmissä nytkin. Pakko on vaan yrittää ajatella joitain muuta ja sitä, että ne eivät onneksi osaa minua kaivata. Sopeutuvaisia kun ovat. Minä olen kaukana niistä koiranomistajista, joista nyyhkykoiraelokuvissa kerrotaan. Eivät ole tänne Saksaa uineet tai eivät istu odottamassa jossakin asemalla, jotta emäntä tulisi takaisin. Ei. Onneksi olen varma siitä, että niiden on hyvä olla. Ja kun ne selviävät, selviän minäkin. Ja tiedän, että keväällä ne juoksevat taas Äyskosken rannalla. Ja sitä pitemmälle en edes mieti, vaan käytän Tuulenviemän Scarletin tekniikkaa: en ajattele sitä tänään, ajattelen sitä vasta huomenna. 

Koiraikävän lisäksi tajuan, että tämä on ensimmäinen orpojoulu. Samankaltaista tunnetta tunsin neljä vuotta sitten, kun vietin joulua yksin tai koirien kanssa. Se oli joulu, jolloin tajuisin, että elämä on väistämättä ottamassa uutta suuntaa. Saksaa tai mitään muutakaan mullistusta ei ollut vielä näköpiirissä. Äiti ja isä olivat vielä elossa, vaikkakin vain enää hauraan ja muistamattomuuden langan varassa.  Nyt kaikki on toisin ja elämä on ollut yllätyksiä täynnä. Liisa ja Esko viettävät nyt oikeaa taivaallista joulua. Minä olen joulupakolainen elämäni ensimmäistä kertaa. Se kai  lienee parasta, ettei  kukaan koskaan  tiedä, mitä elämän seuraavan päivän sivulle on kirjoitettu. Se pitää myös nöyränä. 

Myrsky riehaantuu ihan kunnolla. Ulos ei ole tänään mitään asiaa. Ikuiset haravointihommat saavat odottaa. Parvekkeenkin ruokavieraat pakenevat metsien suojiin. Yritän positiivisesti ajatella, että tänään päivä on jo pidempi. Valo ja kesä millimetrin lähempänä. Sateineenkin syksy Saksassa on antanut paljon. Uskomattomia kokemuksia.  Luonnon kauneutta. Lukemisen rauhaa. Taivaallisen pitkiä unia. Ihania viinejä. Olemisen keveyttä. Uuden oppimista. Selviytymistä. Yksinolon ja muukalaisuuden tunteen sietämistä.  Itseensä tutustumista ja oman päänsä äänien kestämistä.  Mutta tänään aatonaatonaattona sanon itselleni: olet rohkea nainen. Arkihuolesi kaikki heitä. Vaaleanpunainen matkalaukku odottaa.

Ja sinulle haluan toivottaa koko sydämestäni: Rauhallista Joulua.

Ja jouluahdistusta...

 

Kuva Esko Erholtz

Pitkäaikainen suhteeni  Herra  Jouluun on hyvin ristiriitainen. Itse asiassa se on ihan tyypillinen viha-rakkaus-suhde. Ja tässäkin tapauksessa voi kaikkien näiden vuosien jälkeen sanoa, ettei oikeasti tunne toista juuri yhtään. Tai että vuosien myötä toisesta paljastuu uusia yllättäviä piirteitä. Tai toinen muuttuu vuosien myötä melkein tuntemattomaksi. Maailma vie mukanaan. Tai niin kuin meillä kävi: kasvoimme erillemme ja erosimme hyvässä yhteisymmärryksessä. Eroon toisistamme emme pääse koskaan.  Olemme  puheväleissä  ja tapaammekin kerran vuodessa. Säännöllisesti.

Ihan alkuvuosina toiseen ladattujen odotusten määrä oli uskomattoman suuri. Se ihana kipristelevä tunne vatsanpohjassa, kun odotti toista saapuvaksi. Miten hitaasti minuutit voivatkaan joskus kulua. Ja sitten saapumisen täyttymys ja tunne, että on löytänyt täytekakun, joka ei lopukaan syödessä. Mutta  ahmittuaan  liikaa ja ahneesti  ja nautiskellen saakin palkakseen läpi koko ihmisen läpi kulkevan huonon olon. Ja oivaltaa, että se kaikista ihanin hetki, joka olisi pitänyt ymmärtää, onkin juuri se odottaminen. Itse asia on ohi aivan liian nopeasti. Sitten herää seuraavana aamuna ja kysyy itseltään hämmästyneenä: tässäkö tämä kaikki sitten oli. Niin oli ja sen faktan kanssa on taas elettävä vuosi eteenpäin. Vuodesta toiseen. 

Suhteemme oli parhaimmillaan silloin, kun olin vielä pieni ja viaton ja uskoin sinisilmäisesti maailman ja ihmisten hyvyyteen. Kaiken kiireen,  hosumisen ja väsymisenkin alla näin vielä Joulun perimmäisen tarkoituksen. Kaiken voittava rakkaus. Hyvä tahto. Lähimmäiset. Välittäminen. Ystävät.  Mutta herra Joulu tuntui siirtyväni yhä enemmän maailman syliin ja sen menoon. Otti mukaan kaiken, mitä matkalta tarttui.  Rimsut ja rämpsyt. Turhan ja jonniinjoutavan. Ja niin me aloimme pikkuhiljaa vieraantua. Joskus elämässä käy niin. Onneksi ei kaikille. Tunnen ja tiedän monta, joiden rakkaus kukoistaa vuodesta toiseen ja jopa syvenee. Herra Joulu on aina yhtä ihmeellinen. Olen iloinen heidän puolestaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että Herra Joulun uuden kuoren alla näen ja tunnen kuitenkin edelleen pilkahduksen siitä minun tuntemastani Herra Joulusta. Siihen kokonaisuuteen kuuluvat myös ehdottomasti sanat Iisalmi ja Kangaslampi. Sitä Joulua ajatellessa sielussa sekoittuvat iloja suru joksikin uudeksi tunteeksi. Sitä en osaa määritellä.

Nyt minä lähden Joulua pakoon. Ensimmäisen kerran elämässäni.  Tätä ennen minä olen elänyt monta kymmentä  Joulua  sen viimeisen joulun pelon tunnelissa.  Pelosta on nyt tullut nyt totta ja historiaa pitkässä prosessissa. Muistoja ei voi paeta, mutta etäällä ja oudossa ympäristössä ne eivät jyrää päälle yhtä voimakkaasti. Katselen hotellihuoneen ikkunasta vieraan kaupungin valoja. Kävelen puistoissa ja kiertelen museoita. Juon ystävien ja murun kanssa punaviiniä ja syön italialaisissa ravintoloissa. Sytytän kynttilöitä. Kaipaan ja ikävöin. Itkeä tirautan. Mietin maailman kauneutta. Joulun lasta. Ja kiitän elämää ja toivon rauhaa.

Miten hijaista onkin näin, kun keskiyö on ohi, kun

   on katujen vaikenemisen hetki-

tämä hiljaisuus on silti vielä erilainen.

Niin täynnä. Olet yksin toisella tavoin.

Ei se ole sitä ettei ketään ole huoneessa.

Ei sitäkään, että niin monet ihmiset ovat menneet. Itse asiassa

   kaikki ovat läsnä

vaikkeivät paikalla:ne jotka nukkuvat tuossa lähellä

   seinän takana,

ne jotka ovat menneet kauas, tai vielä kauemmas,

   tai aivan lähelle pois.

Et voi estää heitä tulemasta vaikka tahtoisit

   ja miksi tahtoisit ?

( Lassi Nummi )

 

Ihan pepusta

tämä lähti. Tai jostakin oksettavasta Miss Peppu-kilpailun otsikosta jollakin uutissivustolla. Minä olen jotenkin aina ajatellut, että noin ylipäätään, naisissa on enemmän viisautta kuin miehissä. Tämän totuuden opetti minulle jo aikoinaan eräs viisas nainen eli Reeta-mummo. Pienenä jo ymmärsin, ettei elämä aina hänelle ollut ollut helppoa ja huoletonta. Koskaan hän ei kuitenkaan ketään moittinut, kadehtinut, syytellyt eikä muutenkaan jälkiviisaudella elämöinyt. Katseli vaan elämää ihmisineen lempeillä vaaleansinisillä silmillään, teki kovasti töitä, leipoi maailman parasta pullaa ja risti kätensä joka ilta ja kiitti kuluneesta päivästä. Lujuus ja lempeys samassa kuoressa.

Ei siinä työn touhussa silloin Reeta-mummo tai kukaan mukaan nainen joutanut miettimään, että onko peppu liian iso, pieni, litteä, laiha, lihaksikas, jäätävän hieno tai jotainmuutasellaista. Kun pyykkiä huuhdottiin jääkylmässä avannossa, eivät rakennekynnet olisi kauan kestäneet. Ja rinnat olivat sitä tehtävää varten, jota ne on luotu. Kuppikoolla ei kai ole merkitystä. Naisen elämä oli varmaan täynnä työtä, huolta ja arjen pyöritystä. Hyvä nainen oli ahkera ja työteliäs ja koreus tuli sitten kaupan päälle. Ei muuta.

Omat naismallini Reeta-mummon ja äidin lisäksi, löytyvät tietenkin kirjallisuudesta. Lukutaidon jälkeen kun luin jopa saunassa. Ja ruokapöydässäkin se minulle poikkeusluvalla sallittiin. Anni Polva ja Tiina. Ruby Ferguson ja Laura. Enid Blyton ja Pauli. Anni Swan ja Iris-rukka. Ja myöhemmin monen muun naisen taival on tullut tutuksi kirjojen sivuilla, kuten ihan oikean elämän tiellä. Erilaisia, pitkiä ja lyhyitä, laihoja ja lihavia, äitejä, sinkkuja, lesboja, nuoria, vanhoja. Ei olla ruusuja, mutta kukkia kumminkin.

Kovin erilainen on naisen malli tänä päivänä. Ja sen viisaudesta en ole enää lainkaan varma. Miten nuori nainen voi kasvaa tasapainoiseksi itsensä hyväksyjäksi tässä maailmassa? Jos ainoa kuva naisena olemisesta jää internetin ja television varaan, niin laihat ovat eväät elämän repussa. Riittääkö lähellä olevien norminaisten vakuuttelu? Anoreksia-tytöt ovat peruskoulussa jo ihan arkipäivää. Samoin kuin puolialastomina läpi vuoden  push-upeissaan kulkevat silmäripsitöröhuuli-tukiaisenalut. Hui. Vaikea on kasvamisen polku, jos päämäärä on näyttää pornotähdeltä isoäidin keittotaidolla varustettuna. Näin modernin ihannenaisen määritteli eräs mopopoika luokallani vuosia sitten.  Ja pelkään, että se on totta ihan liian monen nuoren tytön/naisen kohdalla. Plastiikkakirurgia kukoistaa ja nyt tarkoitan ihan sitä itteensä kaikkine kammottavine piirteineen. Ongelmahan on jo maailmanlaajuinen, vaikka siitä kovin vähän ihan tosissaan puhutaankin.

Keski-ikä on ihanaa Miten minä enää suojelisin itseäni maailman hullutuksia vastaan, epävarmana, ujona, ylipitkänä ja varsanvartaloisena 15-vuotiaana ? En varmaan mitenkään. Nyt saa luntustella kaiket päivät verkkahousuissa ja villasukissa ja tukka suttuisella nutturalla. Ehkä kaiken lähtökohta on se, että osaa rakastaa itseään. Ei liikaa, mutta sillä lailla sopivasti. Ja tuntee itsensä rakastetuksi, riittäväksi ja silloin tällöin ihanaksikin.

"Ikäisekseen hyvin säilynyt
säilynyt
kuin etikkaan hukutettu kurkku

ja miten niin ikäisekseen
mikä se ikä on
vuodet vai verisuonet
virkatodistus mieli vai rypyt

ja hyvin
siis kuinka
ryppyinen mutta aivoiltaan virkku
unohteleva hupakko
mutta elämänmyönteinen

virkku etikkakurkku
hellä höppänä
kurttuinen älypää
onhan sitä monenlaista säilymistä."

Kyllikki Villa

Lippu liehui itsenäisyyspäivänä.