Joulusarvet

 

Tähän pitää uskoa.

Meidän iloinen joulunviettojoukko tallustelee pitkin Berliinin Kürfürstendammia kohti entisen Länsi-Saksan ylpeyttä, loisteliasta KaDeWe-tavarataloa. On jouluaatto ja  kaupungilla päällä täysi tohina. Koko kadunvarsi on täynnä liikkeitä tai boutiqueita olisi ehkä parempi sana. Ovilla seisovat tummapukuiset jääkaapit. Vutton, StLaurent, Boss, Kors janiinedeleen. Kaikki huippumerkit vilisevät silmissä, kun astelemme rivakasti massan mukana. Naisia turkeissaan ja korkkareissaan kipittää vielä ostamaan viime hetken joulurubiinit. Käsipuolessa hyvinpuettu lompakko. Joku huudattaa kadulla Jaguaariaan tai Ferrariaan. Vaikka kuinka siristäisi silmiään niin täällä ei ole näkyvissä jumalaa tai joulunlasta. Näkyy vaan maailman suurin ja palvotuin jumala, raha. Ja rahanpuute. 

On se iso. Vanhaa Itä-Saksaa.

Minähän se olin, joka halusi sinne ylimpään kerrokseen ja samppanjabaariin. Tunnen, että tuttu käyrä alkaa nousta ja sarvet ovat myöskin jo nupullaan. Minulla on myös huono omatunto. Tiedän, että minulla on varaa sellaisena once-in-a-lifetime-juttuna käydä juomassa siellä lasillinen La Grande Damea a 25 euroa. Kun tunkeudumme  täpötäyteen baariin tunnen itseni tosi köyhäksi. En tunne kateutta, mutta sarvet ovat jo isommat. Maailman mielettömyys tiivistyy ja korostuu. Katselen keski-ikäistä naista, joka haarukoi kaviaaria tyylikkäänä turkkeineen ja timantteineen. En voi olla ajattelematta, että joka ikinen kerta, kun kaviaarihaarukka menee suuhun, kuolee maailmassa satoja ihmisiä nälkään. Hänelle ja hänenkaltaisilleen tämä on ihan normal procedure. Huoli on vain siitä, ettei veroja tarvitse maksaa liikaa. Saksassa nämä tosirikkaat, jotka ansaitsevat yli 58 miljoonaa vuodessa maksavat veroa 28,7%. Kutakuinkin samaa luokkaa kuin oma prosenttini ei ihan yhtä isoista tuloista. Tasan ei käy onnen lahjat. Olisi pitänyt valita miljonäärin ura eikä tuhlata yhteiskunnan varoja opettamalla. Olen osa kestävyysvajetta.

Jälleenäkeminen suojelusenkelin kanssa.

Tavaratalossa ei tee mieli viipyä yhtään pitempään. Päätämme suunnata kohti Alexanderplatzia. U-bahnin porttikongissa istuu tyttö. Sylissä makaa kaksi iso koiraa, molemmat peitelty paksujen huopien alle. Toisella koiralla on suussa tutti. Niin, ihan oikea tutti ja se makailee silmät sikkurassa ja levollisesti ihmisvilinästä huolimatta. Tytön kädet ovat molempien koirien ympärillä. Maassa on purkki. Minulle tulee tytöstä mieleen satu pienestä tulitikkutytöstä. Hän on nuori ja nätti. Kauniit vaaleat hiukset pilkottavat villamyssyn alta ja siniset silmät ovat kirkkaat. Pysähdyn, kyykistyn ja laitan kaikki kolikkoni purkkiin. Pyydän pitämään huolta itsestä ja koirista. Saan kauniin hymyn ja lupauksen. Silityksen omalletunnolle. Kävelykumppanit pudistavat päätään. Hullu

Taidetta muurilla.

Alan nähdä näitä köyhiä ja köyhyyttä enemmän ja enemmän saksalaisen hyvinvoinnin rinnalla. En uskalla sanoa joulukumppaneille mitään. Yhdessä porttikongissa istuu punatakkinen vaaleahiuksinen nainen. Hän voisi ulkonäön perusteella olla vaikka opettaja. Ei likaisuutta, ei humalaa, ei huumeita. Pää alaspäin, kohtaloonsa alistuneena.  Hänelläkin on edessä purkki. Minun pieni pääni täytyy kysymysmerkeistä. Myöhemmin sattumalta näen uutisen: Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu syvenee Saksassa. Yritän perehtyä teemaan. Joku kirjoittaa jopa ryysyköyhällistön uudesta syntymisestä. Kestävyysvaje. Kuntien ja valtion velkaantuminen. Matalapalkka-alat. Jiänee. Tuttua litaniaa Suomestakin. Tutustun Agenda 2010 ja Gerhard Schröderiin. Thilo Sarraziniin, jonka mielestä luuserius on omaa syytä. Vähän niin meidän ylioppilas Jarin opit: löydä sisäinen sankarisi niin kyllä se siitä. Mistä näitä sikiää ? Voi kun joku viisas kertoisi minulle, miksi jollakin on se 58 miljoonaa ja se haluaa lisää ja jollakin vain muovikassi. Maailma on outo ja  epäoikeudenmukainen. Ihminen on paha ja ahne.

Erilainen joulu. Berliini on ihana kaupunki. Aattoillan ateria oli hampurilainen ranskalaisilla.  Joulu on ohi.

PAREMPAA VUOTTA 2015 !

Joulupöytässä Andy Warholin kanssa eli aaton tiski.