Jälkijouluja

 

Joulumielellä

Nyt se sitten lusittu, tokaisee Mies tapaninpäiväaamuna ja minun tekee mieli tirvasta. Tirvasta sen takia, että olin jo hyvissä ajoin päättänyt, että tänä jouluna koetan kaikilla minussa olevilla voimilla irrottautua jouluahdistuksesta, -stressistä, -inhosta. Olin päättänyt, että nyt jos ei koskaan, mikään negatiivinen tähän juhlaan liittyvä ei pääse minun sieluuni. Tätä joulua ei lusita. Ja kaikkihan tiivistyy loppujen lopuksi todella lyhyeen aikaan ( ainakin minun sielussani ),vain yhteen päivään tai hetkeen, jouluaattoon. 

Bääh joululle.

Minun ”viimeinen joulu”-syndroomani oli siis ilmeisesti alkanut hellittää. Tuo ikävä tauti oli pitänyt minua otteessaan parikymmentä vuotta. Tuohon tautiin siis kuuluu joulun aikana täyttää mielensä pohtimalla, onkohan tämä nyt sitten sen äidin/isän/koiran/jonkun viimeinen joulu. Siinä se sitten joulumieli onkin lakaistu maton alle villakoirien sekaan ja kaipaus ja ahdistus alkavat hiippailla sisälle.. Mutta nyt kun nuo viimeiset joulut olivat jo takanapäin ja aika on kullannut kaikki muistot, oli aika laatia ihan uusi joulukonsepti. Nyt minulla oli kaikki ässät hihassani, sillä kaikki oli uutta.  Kaikkea edesauttoi tietysti myös se, ettei täällä Saksassa joulusta ei ole tehty samankaltaista toiveiden ja odotusten tynnyriä kuin Suomessa. Ei ole yhtään kummallista tai tavatonta, jos jouluaattona syödään vain makkaraa ja perunasalaattia ja vietetään normipäivää. 

Oli joulupöytä ja kuusi, pitkästä aikaa.

 Senhän on tietty jo tähän ikään mennessä oppinut, etteivät mitkään sanat, jutut, elämäntapagurujen ohjeet tai muutkaan lässytykset auta oman tunnetilan vaihtamiseen. Oma korvien väli on omissa käsissä, ainakin tässä asiassa. Niinpä listasin mielessäni, mitkä ovat ne asiat, joista minä nautin tapahtumassa nimeltä joulu ja tuovat hyvän mielen. Kummallista kyllä ykkönen on siivoaminen, mutta ei puuduttavalla viikkosiivoustavalla vaan hammasharjatekniikalla, joka tarkoittaa sitä, että joka kolo rassataan patterinvälejä myöten. Tsek. Hyvänä kakkosena on ruoka ja ruokalistan suunnittelu. Ja tänä vuonna perinteisistä pääsi mukaan vain imelletty perunalaatikkoa eli tuuvinki oikeaoppisesti hämäläiseen tapaan. Muut sapuskat olivatkin sitten välimerellistä sortimenttia. Tsek. Punaviini. Sitä oli riittävästi ja hyvää ja pulloja jäi vielä uuteen omaan joululahjaan eli viinikaappiin. Tsek. Meikäläiseltä se sitten oli varsin onnistunut konsepti, sillä tirautin vain yhdet itkut, kun sain kännykkään kuvan Iisalmen hautausmaalta, äidin ja isän, mummon ja ukin haudalta ja lunta oli ainakin metri ja ikävä pyyhkäisi yli pakkastuulen lailla.

Mutta joulua ei lusittu, se vietettiin ja kaikki tiivistyi erinomaiseen juhlasyömiseen ja –juomiseen tai pikemminkin hyvistä juomista nauttimiseen. Jouluähky on koettu ja nyt kai olisi oikeaoppisesti ruvettava plaanaamaan lupauksia tulevalle vuodelle, jotta ne voi kuvitella pitävänsä, vaikka tasan tarkkaan heikon luonteensa tuntien tietää niiden kestävän innostuneen aikansa ja sitten haalistuvan jonnekin takaraivon nurkille. Pian lehdet ja some ovat pullollaan jos jonkinlaista lankku-punkku-kyykky-luukku haastetta ja hurraa niille, joita ne inspiroi ja niille, jotka ne urhoollisesti läpi vievät. Onko sitä sitten vinoon varttunut, kun aina alkaa tökkiä sellainen, josta pidetään paljon melua ja meteliä.

I`m dreaming of a white Christmas.

 Täällä tuulisella mäellä olen oppinut pitämään tuulesta. Jos niin ei olisi, olisi lähes joka päivä yhtä valitusta ja pahaa mieltä. Myös sateesta on leivottava ystävä, pikkuhiljaa. En tiedä onko se lupaus, yritys ainakin. Ja se taitaa liittyä isompaan yrityskokonaisuuteen, olla kokonaan läsnä jokaisessa hetkessä. Nauttia hampaiden harjaamisesta, ajatuksella. Miettiä ja tuntea, mihin panen avaimet. lompakon, kännykän( tästä Mies varmaan tulee  ilahtumaan ).Pysähtyä katsomaan ikkunalaudalla kasvavaa kukkaa ja puuta ikkunan takana. Pysähtyä, monta kertaa päivässä. Antaa tuulen puhaltaa, sateen sataa. Olla vaan. Itselle tosi.

Katson kynnykseltä tielle, mistä olen tullut.

Näen monet jäljet,

monet ikkunat metsän reunassa,

ovet, jotka ovat jääneet auki.

Elämä, viisas ystävä,

kesä, joka väreilee latvojen yllä,

puhuu kaikkien jälkien kieltä.

En mene ovesta, joka on suljettu

ja vailla ripaa.

Sinun matkaasi lähden,

vielä on kaikki näkemättä,

kaikki mikä on jo nähty.

Niilo Rauhala

Suomi-mista

Terve Suomeni maa ja kiitos juhlista. Kyllä sinä ihan varmasti olet ne ansainnut. Me muuten täytämme aina nollapyöreitä samalla loppuluvulla seitsemän. Muistan viisikymppisesikin ihan hyvin. Siellä minä seisoin Iisalmen vesitorninmäellä ihailemassa ilotulitusta. Minulla oli punainen hattu ja musta takki ja katselin silloin maailmaa hieman pelokkain, mutta luottavaisin silmin. Mutta kun käsi oli oman isän kädessä, minua ei pelottanut mikään. Isä oli maailman viisain ja turvallisin ihminen ja minä olin hyvin ylpeä siitä, että olin hänen tyttärensä. Sodankäynyt mies, joka ei sodasta halunnut puhua, niin kuin useimmat, jotka olivat sen kauheudet itse kokeneet. Muistan kertomukset harakkakeitosta, jota he olivat partioretkellä keittäneet nälkäänsä ja paikan nimeltä Homorovitsa, koska se kuulosti niin hauskalta. Siellä samaisessa paikassa taisteli itsenäisyyden puolesta myös Tuntemattoman sotilaan Rokan Antin esikuva, Viljam Pylkäs. Lienevätkö tavanneet.

Suomi ja itsenäisyys olivat isälle tärkeitä ja vaikka kuinka sinivalkoinen olikin, hän arvosti myös muita kulttuureja ja oli niistä kiinnostunut. Vain se yksi voissa paistettava oli isälle liikaa, ainakin puheissa. Kotona itsenäisyyspäivää vietettiin syömällä tavallista parempaa ruokaa ja katselemalla linnan juhlia. Ne muuten televisioitiin ensimmäisen kerran 50-vuotis juhlapäivänäsi. Meillä oli kunnon mustavalkotelkkari, joka ei silloin vielä kuulunut joka kodin perustarvikkeisiin. Mutta isä oli moderni mies.  

Syntymäkaupunki ja vesitorni.

Urho Kekkonen, Sylvi Kekkonen, Teija Sopanen, Rafael Paasio, Nikolai Podgorni, Johannes Virolainen …voi luoja, ota minut jos pois täältä, sanoisi idolini Aina Inkeri. Miksi kaiken pitää aina muuttua ? Tuolloin nuoriso marssi ja kapinoi rauhan ja ihmisyyden puolesta, sillä maailmalla oli levotonta, aivan kuten tänäkin päivänä. Vietnamin sota, rotumellakat USA:ssa, Lähi-itä, Israel ja kuuden päivän sota, Kiinan ja Neuvostoliiton kahinointi  ja niin edelleen. Helsingissä kuoli läjäpäin ihmisiä liekkiviinaan ja opiskelijat perustivat liikkeen auttaakseen näitä sen ajan kelkasta pudonneita. Muistatko ?  Ja voi, 50-vuotiaana maillesi rantautui myös  Flower power, väkivallaton universaali hippiliike, pitkät hiukset ja minihameet. Make love, not war !

Mutta entäs nyt, juhlavuotenasi? Haluan kysyä sinulta ihan saman kysymyksen kuin Hampurin merimieskirkon pappi Suomi 100-itsenäisyysjuhlassa. Miten on mahdollista, että Suomen satavuotispäivänä kadulla marssivat natsit ?  Tapahtuma verhotaan nyt muodissa olevaan jokaiselle ”tolokun ihmiselle” kuuluvaan isänmaallisuuteen. Mutta kun järjestäjänä on muka poliittisesti sitoutumaton liike, johon kuuluvat ihan tunnetut äärioikeistolaiset, tapahtumaa rummutetaan jokaisella äärioikeistofoorumilla ja sinne toivotetaan natsit tervetulleiksi  ( jos  ovat isänmaalisia 😂 ), niin uskotko sinä Suomi, että tämä on asia on sinulle kunniaksi ja etujesi mukaista ? Lisäksi poliisisi pidätti ja vei putkaan poliisiautoa valokuvanneen naisen ja haki etukäteen säilöön miehen, joka ei ollut edes menossa katsomaan kulkuetta. Mutta moninkertainen pahoinpitelijä sai marssia vapaasti, pian kielletyn PVL:n symbolit eivät aiheuttaneet minkäänlaista reaktiota poliisissasi, sen enempään kuin pahoinpitely, joka kohdistui mieheen, jonka paidassa luki Good night white pride. Ketään ei pidätetty.  Mikä ihme sinua nykyisin oikein vaivaa ?

Schlossa Berlepsch, Saksa

Minäpä jatkan vielä hetken, jos kestät kuunnella. Sinulla on presidenttiehdokas, joka on ollut puhumassa tilaisuudessa, jossa ihan avoimesti tehtiin natsitervehdyksiä. Nyt tämä samainen lähettää itsenäisyyspäivänä terveisiä miehelle, joka on kutsunut istuvaa presidenttiä maanpetturiksi ja joka on kiihkokansallisissa Suomi Ensin ja Rajat kiinni -liikkeissä vaikuttanut aktiivi ja samalla maahanmuuttovastaisen liikkeen tunnetuimpia nimiä.  Hän tukee venäläisen FB-vastaavan palvelun seinällä avoimesti Suomen vastarintaliikettä, joka on kansallissosialistinen uusnatsijärjestö. Mutta tämä presidenttiehdokas kuittaa kaiken sanoilla ”käsittääkseni, mielestäni, uskon ihan vilpittömästi ja yritän käännyttää ja kyllä ne siitä viisastuvat ”( HS 6.12.2017 ).  Ja yrittää sotkea vielä häpeällisesti tämän kaiken  erityisopetukseen ja erilaisuuden ymmärtämiseen. Voi kettu ja anteeksi.

Voi kun sinä uskoisit, että tuo suunnan tavoitteena ei ole sinun parhaasi. He vievät sinua kohti jotain sellaista, josta jokaisella historiansa lukeneella pitäisi olla selvä käsitys. Ja tuolla suunnalla ei ole mitään tekemistä demokratian eikä sananvapauden kanssa. Haluatko olla pian Pohjolan Puola ? Se olisi häpeä. Jäit vielä kiinni rasismista tuoreessa EU:n perusoikeusviraston FRA:n tutkimuksessa. Mietipä sitä. Sinä olet nykyisin tyly. Tyly monia kohtaan.

Linnan kirjuri.

Ja minua pelottaa, etkö sinä oikeasti vaan huomaa mitään vai etkö sinä vaan enää ymmärrä vai onko dementia alkanut vaivata satavuotiasta ja olet unohtanut omasi ja Euroopan historian? Muistisairaus on ikävää ja vakavaa ja se voi muuttaa ihan sivistyneen ja kunniallisen ihmisen ja maankin hirviöksi ja kummajaiseksi, jota ei enää entiseksi tunnista. Toivottavasti sinulle ei käy niin.

PS

Kiitos koulutuksesta, joka aikanaan nosti maamme nousuun ja johon panostettiin. Kiitos mahdollisuudesta opettaa suomalaisia lukemaan ja kirjoittamaan ja ymmärtämään lukemaansa. Somekirjoittelun  perusteella on kyllä pakko todeta, että en tai me opettajat emme ole onnistuneet siinä kovinkaan hyvin eikä tulevaisuus näytä yhtään valoisammalta. Pelottavalta ja pimeältä kylläkin.

Valoinen arki

 

Valo, vanha herra Romaniasta, tappotarhalta.

Niin se on, että arki on arkea, olipa ihminen sitten missä tahansa ja siitä on löydettävä ne omat kiksinsä, sillä muuten elämä on uuvuttavaa ja ainaista loman, juhlan tai viikonlopun odotusta. Mutta tämä taitaa päteä vain meihin hyvinvointivaltioihmisiin, sillä sanomattakin on selvää, että jos minuuteni olisi sattunut putkahtamaan maailmaan vaikka Irkutskissa tai olisin päättänyt muuttaa eläkeläiseksi Burkina Fasoon, olisi arki ja koko elämäkin muodostunut ihan erilaiseksi.  En varmaankaan ehtisi pohtia, millaista omannäköinen elämä on tai lukea elämänohjegurujen latteuksia siitä, miten ja kuinka ja millainen sen elämän pitäisi olla. Tai kirjoittaa jonniinjoutavia blogeja omaksi ilokseen.

Kylän lehmiä laitumella lenkkipolun varrella.

Nyt arjen suurin muutos on se, ettei kelloa tarvitse enää laittaa soimaan ja mitään aikatauluja ei ole olemassa tai jos niitä laatii, niin se on täysin vapaaehtoista. Se tuntuu taivaalliselta. Mutta siitä huolimatta  päivät vyöryvät ohi kiihtyvällä vauhdilla normaaleissa askareissa. Siivoamista, pyykinpesua, ruuanlaittoa. Tiskaamista. Niin, ja kuivaamista. Sillä saksalaisista keittiöistä puuttuvat kuivauskaapit. Pyyhkeellä kuivaaminen tuo mieleen lapsuuden kodin ja mummon, jonka vierellä seisoin Kangaslammintien keittiössä ja kuivasin. Ja nurisin. Nyt tuo muisto on saanut vähintään hopeareunuksen ja uskon sen ( pakollisen kitkemisen ja marjanpoiminnan ohella )opettaneen minulle, että kaikki ei aina ole kivaa ja elämässä on pakkoa. Ja arkiset asiat voivat olla kauniita, kuten pyyhkeet ennen kuivauskaappiaikaa. Pellavaa, valkeaa ja nimikoinnit kauniisti kirjailtuna pyyhkeen reunaan.

Kerttu tutkii.

Pieniä muutoksia arkeen on saanut aikaan myös se, että yritän hieroa sopua maapallon kanssa, omalta osaltani. Saksassa kaikki vaihtoehtoelämäntavat ja bio-vegaanimaailma ovat arkipäivää. Ja ruoka ON halvempaa kuin Suomessa.  Voin usein valita käytänkö kriteerinä lähiruokaa vai Saksaa vai Eurooppaa ja myös kuinka luomuluomua tai biodynaamista haluan. Eihän minusta enää ituhippiä saa, mutta elän enemmän sovussa myös itseni kanssa, jos en ole mukana ihan etunenässä maapallon kuorman kasvattamisessa, vaikka tuskin pahimmasta päästä olen koskaan ollutkaan. Perusruoka tulee kotiin Grüne Bote- systeemin kautta kerran viikossa ja säästyn parilta kauppareissulta. Toki kylämme pienehkössä lähikaupassa on ihan mukava tiirailla erilaisia valikoimia ja miettiä, mitä uskaltaisi kokeilla. Lihansyönnin olen hylännyt lähes tyystin, vaikka täällä ei tarvitse olla mukana tehotuotantoeläinrääkkäyksessä. Toivon, että tutustun riittävän hyvin kylämme lempeäsilmäiseen teurastajaan, jotta pääsen mukaan jonkun eläimen loppuhetkille ja jos sitä en kestä, olen päättänyt unohtaa lihanhimon kokonaan. Viinihimosta en haluakaan päästä irti. Täällä se on vaan pidettävä aisoissa, sillä kuten kaikki tiedämme, alkoholipolitiikka ja tarjonta on Saksassa hieman toisenlaista. Mutta viinikaappi tulee parin viikon päästä ja sisältöäkin on jo valmiina ja tallella.

Ihana talo Lichtenbornin kylässä.

 Hieron sopua maapallon kanssa muillakin pienillä tavoilla. Ei turhaa tavaraa ja ei etenkään Kiina-krääsää. Ei lentoja kaukomaihin. Eläinystävällinen kosmetiikka. Ekologisesti kestävät vaatteet. Ei ruokaa jätteisiin.  Ja kaikkeen tähän omahyväiseltä kuulostavaan  potaskaan on ihan itsekäs syy. Elän paremmin sovussa itseni kanssa. Minun ei tarvitse selitellä itselleni arvojeni ja tekojeni välisiä ristiriitoja. Paras selityshän yleensä on se, ettei esimerkiksi lihansyönti maailmasta lopu, jos minä en syö lihaa ja rakastan kyllä eläimiä. Eikä yhtä romanialaista koiraa pelastamalla voi kaikkia pelastaa, mutta rakastan kyllä koiria.  Samalla logiikalla voisin heitellä kaikki roskat ympäri kyliä, koska eihän se roskaaminenkaan sillä lopu. Tällä logiikalla maailmassa ei edes kannata yrittää tehdä mitään hyvää. Mutta ilmeisesti tuo kognitiivinen dissonanssi ( ristiriita esimerkiksi arvojen ja toiminnan välillä, yksinkertaistettuna ) on todellakin kulttuurien voimavara, kuten Yuval Noah Harari väittää kirjassaan Sapiens Ihmisen lyhyt historia.

Sykyn väriloistoa.

Harari kirjoittaa kirjansa jälkisanoissa näin :” Sapiensin valtakausi maapallolla ei tähän mennessä valitettavasti kuitenkaan ole tuottanut juuri mitään, mistä voisimme olla ylpeitä. Olemme ottaneet hallintaan ympäristömme, kasvattaneet elintarvikkeiden tuotantoa, rakentaneet kaupunkeja, perustaneet imperiumeja ja luoneet laajoja kauppaverkostoja. Mutta olemmeko vähentäneet kärsimyksen määrää maailmassa? Ihmisen mahdissa kerran toisensa jälkeen tapahtuneet suuret lisäykset eivät välttämättä ole lisänneet yksittäisen ihmisen hyvinvointia, mutta yleensä aiheuttaneet suurta kärsimystä muille eläimille…Olemme kohottaneet itsemme jumaliksi, joilla on seuranaan vain fysiikan lait, emmekä ole tilivelvollisia kenellekään. Tuotamme tuhoa muille eläimille ja ympäröivälle ekosysteemille tavoitellessamme omaa mukavuuttamme ja huviamme, emmekä saavuta koskaan tyydytystä.” Synkkää, mutta totta.

Joka päivä kun olen jaksanut kivuta sateessa ja/tai tuulessa, kaksi kuratassua kumppaninani  tuulivoimalamäelle Mr Bigin kainaloon, olen kiitollinen siitä, että synnyin tähän aikaan tähän maapalloon ja  (hyvin subjektiivisella näkökulmalla )  olen elänyt sen kehityksen parhaat päivät. Ja toivon Homo sapiens-lajille viisautta.

 

Mäellä.

Mamuilua

 

Taustalla Mr Big, jonka lähellä koti.

Niin. Tässä pienessä Lichtenbornin kylässä, jota nyt pitää kotikyläksi kutsuman, asuu vajaa kaksisataa asukasta. Se on varmaankin samankaltainen kuin sadat tai tuhannet kylät tällä alueella. Osa kylistä lepäilee laaksoissa ja osa on kivunnut kukkuloiden rinteille. Niillä loistavat nyt syksyllä pyökit, tammet ja muut lehtipuut kuin kilpaillen puna-oranssi-kelta-okra-asuillaan.. Suomalaiset ovat omineet ruskan itselleen ihan syyttä. Kukkuloiden väleissä köllöttelevät pellot ja laidunmaat. Sinappi hehkuu välissä keltaisena ja lehmät, vuohet ja lampaat ovat edelleen laitumilla. 

Kerttu osaa jo olla hevosten kanssa.

Kuten pienissä kylissä joka puolella maapalloa osa ihmisistä on asunut täällä sukuineen satojen vuosin ajan. Osa heistä kylissä, jotka juhlivat jo tuhatvuotista olemassaoloaan. Linnanraunioita on monella kukkulalla ja linnojakin, joissa muutamissa asuu ihan oikeita ihmisiä elämässä arkeaan. Myös monet taloista ovat nähneet ja seuranneet ihmisten elämän kulkua, iloja ja suruja satojen vuosien ajan. Ne ovat kylissä ikään kuin läjissä tai ryppäissä, osa kylki kyljessä kiinni. Ja kaiken tämän keskellä minä muukalainen ja turisti kuljen silmät suurina ihmetellen joka päivä maailman kauneutta ja tunnen olevani entistä enemmän velkaa elämälle ja äiti Maalle.  En ryhtynyt maahanmuuttajaksi paremman elämän toivossa, mutta erilaisen elämän kyllä. Ja niinhän sitä sanotaan, että sitä saa, mitä tilaa.

Ruskaa.

Maahanmuuttajan täytyy myös osata elää sen asian kanssa, ettei kuulu joukkoon, kukaan ei tunne ja tuttu sosiaalinen yhteisö puuttuu. On osattava elää eräänlaista syrjästäkatsojan elämää.  Kun tulen aamulenkiltä, naapurin vanha rouva kurkkii nenä pitkällä verhon takaa ja kädenheilautuksen jälkeen räpsäyttää kaihtimet kiinni. Osa kyläläisistä katsoo uteliaasti, osa katsoo läpi. On samalla helpottavaa että kamalaa, että tiedän, etten takuulla törmää kassajonossa kehenkään tuttuun, jonka kanssa voi vaihtaa kuulumisia tai oppilaaseen, joka uteliaana kurkkii, mitä olen ostanut.  Enkä kehenkään, jota tekee mieli halata, jälleennäkemisen ihanassa riemussa. Kaikilla asioilla on kaksi puolta. ja minun tehtäväni on valita se, näenkö tämän lasin tyhjänä vai puoliksi täytenä.

Kerttu kurkkimassa.

 Ihminen on merkillinen olento ja vielä merkillisempää on se, että jokainen sosiaalinen yhteisö, ryhmä, yhdistys, työpaikka tai kylä kätkee sisäänsä samankaltaisia ihmistyyppejä. Täällä on rouva Känkkäränkkä, joka on polttanut välinsä lähes kaikkiin  kyläläisiin olemalla aina ja kaikkien kanssa eri mieltä asioista. Täällä on Kyläpäällikkö, jonka kanssa kannattaa olla väleissä, koska hän viime kädessä päättää monesta asiasta. Täällä on Besserwisser, Tietotoimisto, Maailmanparantaja, Marttyyri ja Perfektionisti. Ja ilmeisen onneton Miljonääri, joka asuu yksin talossaan kaltereiden takana varkaiden pelossa. Kylän surullisin hahmo on hieman kylähullulta vaikuttava herra, jonka voisi suoraan lähettää näyttelemään onnetonta hahmoa johonkin Charles Dickensin romaanin filmatisointiin. Minä olen rouva Syrjästäkatsoja.

Ruusujen ja isän öljyvärilaatikon uusi elämä.

 Luonto on aina antanut minulle valtavasti voimaa ja olen myös aina viihtynyt hyvin yksin omien ajatusteni parissa.  Voin lukea kirjaa koko päivän  tai tuijottaa vettä, taivasta tai tulta tuntitolkulla  puhumatta kenenkään kanssa. Minussa on ilmeisemmin ripaus äiti-Liisaa, jonka yhtenä elämänfilosofiaviisautena oli V. A. Koskenniemen runo Yksin oot sinä ihminen,. Sen loppusäe

”Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

kuulostaa äkkiseltään armottoman synkältä, ja runoilija lienee kirjoittanut sen ihmissuhdepettymyksen taudissa, mutta minulle se korostaa jokaisen oman sisäisen maailman omalaatuisuutta, itsenäisyyttä ja toki myös sitä totuutta, että kukaan ei voi päästä toisen ihon alle tai pään sisään. Mutta se ei sulje myöskään pois elämän parhaimpia tunteita; välittämistä, myötätuntoa, kunnioitusta tai rakkautta, jotka ainoina elämässä kantavat ja merkitsevät. Kaikille ja kaikkialla.

 

Luostarirauhaa Bursfeldessä.