Mamuilua

 

Taustalla Mr Big, jonka lähellä koti.

Niin. Tässä pienessä Lichtenbornin kylässä, jota nyt pitää kotikyläksi kutsuman, asuu vajaa kaksisataa asukasta. Se on varmaankin samankaltainen kuin sadat tai tuhannet kylät tällä alueella. Osa kylistä lepäilee laaksoissa ja osa on kivunnut kukkuloiden rinteille. Niillä loistavat nyt syksyllä pyökit, tammet ja muut lehtipuut kuin kilpaillen puna-oranssi-kelta-okra-asuillaan.. Suomalaiset ovat omineet ruskan itselleen ihan syyttä. Kukkuloiden väleissä köllöttelevät pellot ja laidunmaat. Sinappi hehkuu välissä keltaisena ja lehmät, vuohet ja lampaat ovat edelleen laitumilla. 

Kerttu osaa jo olla hevosten kanssa.

Kuten pienissä kylissä joka puolella maapalloa osa ihmisistä on asunut täällä sukuineen satojen vuosin ajan. Osa heistä kylissä, jotka juhlivat jo tuhatvuotista olemassaoloaan. Linnanraunioita on monella kukkulalla ja linnojakin, joissa muutamissa asuu ihan oikeita ihmisiä elämässä arkeaan. Myös monet taloista ovat nähneet ja seuranneet ihmisten elämän kulkua, iloja ja suruja satojen vuosien ajan. Ne ovat kylissä ikään kuin läjissä tai ryppäissä, osa kylki kyljessä kiinni. Ja kaiken tämän keskellä minä muukalainen ja turisti kuljen silmät suurina ihmetellen joka päivä maailman kauneutta ja tunnen olevani entistä enemmän velkaa elämälle ja äiti Maalle.  En ryhtynyt maahanmuuttajaksi paremman elämän toivossa, mutta erilaisen elämän kyllä. Ja niinhän sitä sanotaan, että sitä saa, mitä tilaa.

Ruskaa.

Maahanmuuttajan täytyy myös osata elää sen asian kanssa, ettei kuulu joukkoon, kukaan ei tunne ja tuttu sosiaalinen yhteisö puuttuu. On osattava elää eräänlaista syrjästäkatsojan elämää.  Kun tulen aamulenkiltä, naapurin vanha rouva kurkkii nenä pitkällä verhon takaa ja kädenheilautuksen jälkeen räpsäyttää kaihtimet kiinni. Osa kyläläisistä katsoo uteliaasti, osa katsoo läpi. On samalla helpottavaa että kamalaa, että tiedän, etten takuulla törmää kassajonossa kehenkään tuttuun, jonka kanssa voi vaihtaa kuulumisia tai oppilaaseen, joka uteliaana kurkkii, mitä olen ostanut.  Enkä kehenkään, jota tekee mieli halata, jälleennäkemisen ihanassa riemussa. Kaikilla asioilla on kaksi puolta. ja minun tehtäväni on valita se, näenkö tämän lasin tyhjänä vai puoliksi täytenä.

Kerttu kurkkimassa.

 Ihminen on merkillinen olento ja vielä merkillisempää on se, että jokainen sosiaalinen yhteisö, ryhmä, yhdistys, työpaikka tai kylä kätkee sisäänsä samankaltaisia ihmistyyppejä. Täällä on rouva Känkkäränkkä, joka on polttanut välinsä lähes kaikkiin  kyläläisiin olemalla aina ja kaikkien kanssa eri mieltä asioista. Täällä on Kyläpäällikkö, jonka kanssa kannattaa olla väleissä, koska hän viime kädessä päättää monesta asiasta. Täällä on Besserwisser, Tietotoimisto, Maailmanparantaja, Marttyyri ja Perfektionisti. Ja ilmeisen onneton Miljonääri, joka asuu yksin talossaan kaltereiden takana varkaiden pelossa. Kylän surullisin hahmo on hieman kylähullulta vaikuttava herra, jonka voisi suoraan lähettää näyttelemään onnetonta hahmoa johonkin Charles Dickensin romaanin filmatisointiin. Minä olen rouva Syrjästäkatsoja.

Ruusujen ja isän öljyvärilaatikon uusi elämä.

 Luonto on aina antanut minulle valtavasti voimaa ja olen myös aina viihtynyt hyvin yksin omien ajatusteni parissa.  Voin lukea kirjaa koko päivän  tai tuijottaa vettä, taivasta tai tulta tuntitolkulla  puhumatta kenenkään kanssa. Minussa on ilmeisemmin ripaus äiti-Liisaa, jonka yhtenä elämänfilosofiaviisautena oli V. A. Koskenniemen runo Yksin oot sinä ihminen,. Sen loppusäe

”Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

kuulostaa äkkiseltään armottoman synkältä, ja runoilija lienee kirjoittanut sen ihmissuhdepettymyksen taudissa, mutta minulle se korostaa jokaisen oman sisäisen maailman omalaatuisuutta, itsenäisyyttä ja toki myös sitä totuutta, että kukaan ei voi päästä toisen ihon alle tai pään sisään. Mutta se ei sulje myöskään pois elämän parhaimpia tunteita; välittämistä, myötätuntoa, kunnioitusta tai rakkautta, jotka ainoina elämässä kantavat ja merkitsevät. Kaikille ja kaikkialla.

 

Luostarirauhaa Bursfeldessä.