On kuusi ja muuta merkillistä

 

Kuusi eikä sinipiika.

On ihan tavallinen arkiaamu ja kello on kuusi. Tai itse asiassa vähän poikkeuksellinen aamu, sillä minulla on pitkästä aikaa koulupäivä. Ja minulla vaihtuu opettaja. Mietin, että mahdanko pitää hänestä, onko hän hyvä ja kiltti ja kärsivällinen ja taitava. Onko opettajasta tykkääminen tärkeää. On se, tai ainakaan opettajaa ei saa pelätä. Tuskin enää tässä iässä pelkäisin ketään, mutta tykätä haluaisin ja arvostaa ja luottaa. Ja tuntea sen, että juuri minun oppimiseni on opettajalle tärkeää. Olo on vähän niin kuin ekaluokkaisella, jännittää. En tiedä edes hänen nimeään. Muistan samassa ensimmäisen opettajani, josta en tykännyt, koska hän irvaili, ehkä ajattelemattomuuttaan, pituuttani. Eikä juuri koskaan hymyillyt ja seisotti mielellään villimpiä poikia nurkassa. Mutta pahinta oli, etten saanut kevätjuhlanäytelmässä sinipiian roolia, vaikka minä olin ainoa, jolle oli ommeltu sininen mekko kevätjuhlaa varten. Olin liian pitkä. Minusta tehtiin kuusi. 

Toinen opettajani Sylvi osasi muljauttaa silmänsä kieroon, kun oli vihainen. Minusta se oli kiehtovaa. Hän oli kaunis. Ja vaativa ja taitava ja kehui paljon. Sitä onnetonta hidasoppista Erkkiäkin, jota ekaopettaja aina seisotti nurkassa ja sanoi: Sinusta ei tule koskaan mitään. Mitenkähän Erkille kävi ? Minulle kävi hyvin. Sylvin ansiosta aloin pitää opiskelusta. Jopa matematiikka, jota inhosin, alkoi sujua, koska sai laskea sormilla eikä tarvinnut tehdä sitä salaa. Ja kaikkien piirustukset pantiin seinille eikä vain opettajan mielestä parhaiden. Eikä kaikkien tarvinnut piirtää samanlaista kuvaa opettajan mallin mukaan. Niin kuin ekaopettajan mielestä. Aihe: Mitä maito tuo mieleen? Ekaopettaja halusi, että kaikki piirtävät lehmän. Minä halusin piirtää Reeta-mummon maitopeelarin kanssa tulossa kaupasta. Ja piirsinkin ja sitä ei koskaan laitettu seinälle. Minusta se oli hieno teos.
 

Nyt meikkaan tavallista huolellisemmin. Piirrän silmät päähäni ja muutun verkkahousuisesta haravanaisesta ihan kelpo ihmisen näköiseksi. En pysty syömään mitään, ihan niin kuin pienenäkään, jos joku asia oli mielen päällä. Silloin Reeta-mummo vatkasi aamulla kermavaahtoa tai paistoi jauhelihaa, että sai minut syömään jotakin. Molemmista tykkään edelleen. Koulumatka ei jännitä, sillä se on jo tuttu. Kun ensimmäistä kertaa tein sitä yksin, sain itseni melkein samaan paniikkiin, kuin silloin, kun äiti laittoi minut ensimmäistä kertaa suurkaupunki Iisalmen linja-autoasemalta Kangaslammille. Istuin itku kurkussa oli ihan varma, että en osaa jäädä pois pysäkillä, enkä osannutkaan. Jäin pois pahimmalla mahdollisella väärällä, koska silloin jouduin kävelemään Immosten talon ohi. Ja siellä asui kolme villiä poikaa, joita pelkäsin. Silloin ne eivät onneksi olleet pihassa ja selvisin hengissä. Täällä ollaan. Ja hengissä selvisin ensimmäisestä yksinmatkasta täälläkin. Silloin samaan vaunuun tuli kahdeksan mustapartaista ja –pukeista miestä. Yhdellä heistä oli kädessään ruskea kenkälaatikon kokoinen paketti. Minä olin ihan varma, että siinä on pommi, jonka he ovat päättäneet räjäyttää jollakin isolla asemalla. Miehet istuivat ihan vakavina ja hiljaa vierekkäin. Ajattelin, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei ollut. Täällä ollaan edelleen. 

Bussipysäkki on viiden minuutin kävelymatkan päässä. Ilmassa tuoksuu kevät ja korvissa soi lintujen kilpalaulanta. Naapurin ankat eivät ole vielä päässeet ulos, mutta hevoset ja ponit ottavat aurinkoa ja nyhjäävät turvillaan toisiaan. Bussipysäkillä ei ole ketään muita. Kuljettaja on huonotuulisen näköinen saksalainen, joka ei päästä tummaihoista lettipäistä naista jostain syystä ulos keskiovesta vaan komentaa tätä tulemaan etuovelle. Kaunis nuori nainen on hämmentynyt eikä osaa liikkua ja kuljettaja karjuu entistä enemmän. Ja huomaan, että hän myy minulle väärän lipun (vaikka pyydän varmasti oikeata). En uskalla korjata, jotta hän huomaa myös minun olevan ulkomaalainen ja päätän ostaa uuden lipun Pinnebergin asemalta. Nainen pääsee viimein ulos ja kuulevan miehen mutisevan jotain älyvikaisesta apinasta. Siitäkään en uskalla antaa ulkomaalaisena palautetta ja yritän istua bussissa mahdollisimman näkymättömänä. Lohtua tuo kahta eri väriä oleva opiskelijanuoripari, joka suutelevat toisiaan vähän väliä. Kevät. Rakkaus.

Koulu.

 S-bahnassa on tungosta enkä uskalla ottaa kurssikirjoja esiin, jotta kukaan ei huomaa minun olevan ei-saksalainen. Viereisellä penkillä istuu kaksi rehevää Mama Ramotsewa, jotka kantavat itsenä ja kilonsa ylpeästi ja itsevarmasti. Energiaa, iloa ja onnellisuutta. Minä kuulun siihen ujoon ja arkaan suomalaisheimoon, joka pitää mölyt ja ilot ja surut mahassaan, tapahtui, mitä tapahtui. Minua vastapäätä istuu ainakin 85-vuotias Frau kermanvaaleissa brändivaatteissan. Kostaakseni sille ällöttävälle natsiautokuskille, kehitän rouvasta mielessäni tarinan. Tuomitsen hänet yksinäisyyteen ja elämän turhuuteen, johon Hugo Bossit ja Michael Korssit eivät tuo onnea ja iltapäivällä hän juo itsensä huppeliin Alsterhausin samppanjabaarissa ja alkaa soittaa tutuilleen, mutta kukaan ei vastaa, koska tuttavia ei ole. Kotimatkalla hän kaatuu Jungferstiegin rappusissa ja kukaan ei auta ja sitten paikalle saapuu minun lempipummini (jonka olen ristinyt Fransiksi, koska se on lempeä nimi)koirineen ja he auttavat rouvan tolpilleen ja kotiin ja vihdoinkin löytyy ihminen, joka jaksaa kuunnella hänen surullisen ja öitäpiinaavan elämäntarinansa natsisaksan palveluksessa. Ja sitten….köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus, lauloi Junnu.

 

Koulutiellä.

Opettaja on myöhässä, jo kymmenen minuuttia. Hermostuksissani olen jo ihan varma, että olen väärässä luokassa. Paniikkissa ryntään ulos ja ovella törmään kahteen nuoreen turkkilaiseen miesopiskelijaan. Schöne Frau, sanovat he hymyillen ja painun kiireesti takaisin luokan pimentoihin. Sitten tulee opettaja. Nainen, lempeät silmät, väri ei peitä harmautta hiuksissa. Pedagoginen katse. Aloitamme työt muitta mutkitta ja opettaja sanoo heti, että tunti päättyy 10 minuuttia myöhemmin, koska hän oli myöhässä. Selevä.

Sulattelen kokemusta tuntien jälkeen aurinkoisella terassilla viinilasillisen parissa. Terassi on täynnä. Aurinko paistaa. Ei huolen häivää. Opetus oli hyvää. Siinä toteutui oppilaan ja opettajan välinen vuorovaikutus, interaktio. Sanahirviö, jota opettajaksiopiskeluaikana toitotettiin.Miksi sitä turhaan mietitään, mitä taitoja ihminen tulevaisuudessa tarvitsee ja miten viihdytään ja olisi kivaa. Ja perustetaan työryhmiä, jotka niitä miettivät ja päätyvät ratkaisemaan monia asioita kellon viisareilla ja muilla koneilla. Parhaat asiat ovat paljaita ja pieniä ja tuoksuvat inhimillisyydelle. Aina, tulevaisuudessakin tarvitaan taitoa kohdata toinen ihminen. Nähdä ihminen kaiken kuorenkin alla. Opettaja oppilaan ja oppilas opettajan. Lääkäri potilaan ja potilas lääkärin. Janiinedelleen. Ihmisen ihmisen, minä sinut ja sinä minut. Sen päälle voi rakentaa ihan mitä hyvänsä ja missä hyvänsä.

Kuplia ja kyyneleitä

Surusilmä-kelluja

Murunen väittää, että minulla on aina ikävä Suomeen ja ottaa hirveästi huolta minun viihtymisestä. Silmäni kuulemma ovat aina niin surulliset. Ja minä kerron, taas kerran, että kuulun surusilmäisten ja luppaluomisten heimoon. Niillä silmillä katsellaan maailmaan tarkkaavaisesti ja hiljaa ja aina pienen melankolisuuden läpi. Samaan heimopiirteeseen kuuluu se, että nauran harvoin ääneen ja useimmiten vain sisäänpäin itsekseni. Voin olla pitkiä aikoja ihan hiljaa. Itkukin tulee helposti. Kyllä siinä voi mennä väärille jäljille, tuttukin.

Tilaa riittää.

  No, viikonloppuna on sitten aina keksittävä, minne kaikkeen minua voisi kiikuttaa, että ”piristyisin”. Onneksi ei usko minua, että riittää, kun saan katsella ikkunasta kevään tuloa. Haravoida vuokraisännän ja emännän avuksi. Kuunnella mustarastaiden kilpakiljuntaa ja odottaa tuleeko uusi ”lemmikkini” hiiri tänään syömään parvekkeelle siemeniä. Mutta olenhan minä aina valmis uusiin seikkailuihin ja ajelemaan siellä sun täällä. Parasta on välillä lähteä liikkeelle ilman liian suuria ja tarkkoja suunnitelmia ja antaa tien viedä. Pysähtyä, kun näkee jotain mielenkiintoista. Pitää silmät auki ja luottaa vaistoonsa. Koskaan ei silloin tiedä, mihin törmää. Nyt törmäsimme esimerkiksi pikku-Italiaan (Andronaco-niminen bistro-myymäläketju Saksassa)ja se oli ihan oikeasti hyppäys italialaiseen ruoka-, viini-, musiikki- ja kulttuuriin. Karppaus joutui viikonlopuksi tauolle, sillä houkutukset olivat ihan liian suuret, nam. Viinikellarikin sai hieman täydennystä.

 

Ihan talvikampeet tarvitaan rannalle vielä-kevättuulista huolimatta.

Toinen törmäys tapahtui hylkeisiin Friedrichskoogissa Pohjanmeren rannalla (tutkimusasema ja ja turistipyydys ). En ole koskaan ollut mikään erityinen meri-ihminen. Se on ihan liian iso ja pelottava elementti minulle. Täällä olen oppinut tykkäämään valtavista Elben suistoalueista ja Pohjanmeren tuulisista rannoista, vaikka olenkin sielultani ehdottomasti metsäihminen. Keväinen maisemallinen niukkuus vetoaa sieluun. Samaan fiilikseen tuskin pääsee, kun ranta on täynnä koppeja ja turisteja. Nyt liikkeellä olivat vain valtavat kanadanhanhiparvet ja koiranulkoiluttajat. Ja kaksi avosettiä.

Onnellinen koira ja koiranomistajat.

 Tämä jo lopun puolella oleva vapaa on kuitenkin ennen kaikkea ollut matka omaan itseeni. Välillä minusta tuntuu, että elän kokemusmeressä. Olen oppinut kellumaan muukalaisuudessa ja irrallisuuden tunteessa. Nauttimaan kaikesta pienestä, mikä rauhallisesti kellutellessa vastaan tulee. En kuulu täällä mihinkään joukkoon tai porukkaan. Minut tuntee täällä aika pieni joukko ihmisiä. Joskus mietin, keneen ottaisin yhteyttä, jos törmäisin johonkin oikein isoon ja pahaan. Lähipiirissä ovat (murusen lisäksi) vuokraisäntä ja emäntä ja Merimieskirkon tutut. Pyöräilykaverit Ilse ja Peter. Sukulaiset parinsadan kilometrin päässä. Kenelle minä täällä soittaisin ensin ( jos murusta ei olisi ) ??

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti Hesarin blogissaan kuplista. Kai se niin on, että itse kukin jonkinlaisen kuplan rakentaa ympärilleen itselleen tärkeistä aiheista, kuka mistäkin. Työstä, harrastuksesta, läheisestä. Minä kelluttelen nyt Saksa kuplassa. Mutta siitä huolimatta maailma ahdistaa välillä ja maailman pahuus. On helppo vajota toivottomuuden syntiin tai oikeastaan voimattomuuden syntiin. Viime yön surin yhden romanialaisen koiran kohtaloa. Siihenkin törmäsin ihan vahingossa, vaikka järjestön jäsensivuihin olenkin liittynyt. Mitään niin surullista en ollut koskaan nähnyt. Ja tiedän kyllä, että on ihmisiä ja lapsia ja vanhuksia ja tyttöjä ja poikia ja vammaisia ja sairaita, joilla on myös asiat huonosti, mutta nämä asiat eivät sulje pois toinen toisiaan. Jos annan rahaa organisaatiolle, joka pelastaa/hoitaa kulkukoiria Romaniassa niin se ei tarkoita, ettei välitä muusta ja pesee niin omaatuntoaan tekemällä edes jotain. Aina yleensä löytyy joku, joka on aina oikeassa ja tekee itse oikein ja tietää, että kaikki rahat menevät hukkaan ja kaikki on huijausta ja turhaa ja Suomestakin löytyy ja ihmiset ensin ja tuokin koira pitäisi lopettaa. Ehkä.

Joskus sitä vaan tulee ihan sattuman kautta kosketetuksi niin, että itse voi sille mitään. Tässä kuplassa täällä, minut lävisti tämä pieni bokserityttö. Lacrima eli kyynel. En pese omatuntoani, mutta en voi olla tekemättä mitään. Toivomisen lisäksi. 

"Hän oli niin kevyt.
Maa tuskin tunsi hänen painoaan.
Miten paljon tuskaa tarvittiin,
kunnes hän oli niin kevyt"
(Bertolt Brecht)

( Kuva ja runo sivuilta Koirakamuille Jeesiä )

Kireistä menoa

 

Pikkupurtilo Kielin kanavalla ( yhdistää Pohjanmeren Itämereen )

Vuoden 2015 helmikuun alusta minusta tuli kireinen ihminen ja minulla alkoi olla kireistä menoa. Aloitin uuden elämän. Joka aamu jumppaa, illalla lisää jumppaa ja puntteja. Kyykkyjä. Lankkuja. Ja mikä pahinta herätyskello oli pantava soimaan, jotta ehdin bussiin ja sieltä S-Bahniin ja Hampuriin. Minusta tuli oikea opiskelija kielikoulussa. Joutilaiden päivien ihana lempeys ja kiireettömyys loppuivat kuin seinään. Hyvästi aamun rauhallinen kahvittelu pyjamassa ja villasukissa kirjaa selaten, uudet pikkunokoset ja päivärytmin suunnittelu ajatuksella: mitähän sitä nyt tänään….josko sitä kutoisi sukkaa ja lukisi kirjaa. Tutkailisi ajatuksia päässään ja kirjoittelisi jotakin. Kuuntelisi tuulen suhinaa ja katselisi lintuja. Olisi vaan.

 

Aurinko laskeutuu satamassa.

Kieliopintoni etenivät verkkaisesti ja halusin niihin ”vauhtia”. Yhteisneuvottelussa työväenopiston opettajan kanssa tulimme siihen tulokseen, että minun kannattaisi kokeilla opiskelua tiiviimmässä tahdissa ja eritasoisessa ryhmässä. Hampurin Colon-instituutti tarjoaa opetusta useissa kielissä tehokkaasti ja kalliistikin. Mutta kokeiltavahan se oli ja lötköttelijästä tuli koululainen, joka kiirehti bussille ja sieltä S-Bahnilla Hampuriin kolmena päivänä viikossa. Perillä opetusta 1,5 tuntia ( semi-intensiivikurssilla ) ja sitten tukka suorana takaisin kotiin. Torstaisin minulla oli vielä yksityistunti iisalmelaissyntyisen hampurilaistuneen saksan kielen kääntäjä-tulkin kanssa. Tapasimme yhdessä St Pauli kahvilassa ja puhuimme saksaa. Matkoineen ja odotteluineen koko operaatio vei päivässä kuutisen tuntia. Neljännen Hampuripäivän viikossa työllistää Merimieskirkon koulu, jossa lupasin huolehtia ekaluokkalaisten ryhmästä perjantai-iltaisin vapaaehtoistyönä. Tyhjä kalenteri ei ollutkaan enää tyhjä ja ryhdyin odottamaan viikonloppuja.

Kevättä pellolla  eli tundra-ja valkoposkihanhia muuttomatkalla.

 Kieli-intensiiviopiskelu oli/on ihan mielenkiintoista ja joutuminen koulunpenkille oppilaaksi on ollut erinomaisen terveellinen kokemus. Ja jälleen kerran mietin, miten tärkeä rooli opettajalla on, vapaaehtoisopetuksessakin. Ja miten kurja olo ovenkahvatuntisuunnitelmasta tulee opiskelijalle ja miten helposti sen huomaa. Olen myös entistä vakuuttuneempi siitä, ettei tekniikka korvaa ikinä opettajan ja oppilaan ja opiskelukavereiden välistä vuorovaikutussuhdetta oppimisessa. Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma. Löysin taas myös itsestäni sen ylitunnollisen läksysuorittajakoululaisen, jolle murusen piti iltaisin sanoa, että lopeta jo. Mutta minun piti saada tehdä kaikki läksyt ja tehtävät ja ylimääräiset ja siististi ja virheettömästi ja parhaiten. Ja muistin, miten kouluaikoina kirjoitin kotona kaikki muistiinpanot uudelleen, kun kotona oli aikaa kirjoittaa siistimmin. Opettelin aina lintujen latinalaiset nimet, koska biologian opettaja Uolevi oli parasta ja oli ihanaa saa lajintuntemuksesta 10+++. Kiltti tyttö.

Taivaan silmät.

 Ei minulle tullut burnouttia. Ja nautin suunnattomasti kävelymatkoista, kahviloista, ihmisten tarkkailusta, opiskelijalaumoista, ikkunaostoksista ja ison kaupungin rytmistä. Ja olin ja olen ylpeä, että opin vähitellen tuntemaan suurta ja pelottavaa Hampuriakin. Uskallan ulos Klövensteenin puskista. Yksin. Mutta sellainen pieni ahdistus ja kiireen tuntu alkoi kuitenkin kaivertaa mieltä. Se oli juuri se, mistä olin vapautunut aloittaessani vuorotteluvapaan: aikataulu. Jossakin on oltava ja johonkin aikaan. Ei saa myöhästyä. Kiire. EI !

 Kyllä minä edelleenkin jumppaan ja hikoilen. Ja opiskelen saksaa. Ja käyn tunneillakin ja juon kahvia St Paulissa ja puhun saksaa koko tunnin. Ja opetan pienille suomea. Mutta huolettoman yksinkertaisuuden ja vaivattomuuden periaatteella ilman kireistä menoa.

”Mutta Puh, miksi sinulla ei ole kiireitä?,sanoin.

-Koska on kaunis päivä, sanoi Puh.

-Niin, mutta-

-Miksi sitä pilaamaan ?

-Mutta sinä voisit tehdä jotain Tärkeätä, minä sanoin.

-Niinhän minä teenkin, sanoi Puh.

-Niinkö ? Mitä ?

-Minä kuuntelen, hän sanoi.

-Mitä sinä kuuntelet ?

-Lintuja. Ja tuota oravaa tuolla.

-No mitä ne sanovat?,minä kysyin.

-Että on kaunis päivä, sanoi Puh.

-Mutta senhän sinä tiedät jo. minä sanoin.

-Niin, mutta on aina mukava kuulla, että joku muu on samaa mieltä, Puh vastasi.

( Benjamin Hoffe: Nalle Puh ja Tao )