Kuplia ja kyyneleitä

Surusilmä-kelluja

Murunen väittää, että minulla on aina ikävä Suomeen ja ottaa hirveästi huolta minun viihtymisestä. Silmäni kuulemma ovat aina niin surulliset. Ja minä kerron, taas kerran, että kuulun surusilmäisten ja luppaluomisten heimoon. Niillä silmillä katsellaan maailmaan tarkkaavaisesti ja hiljaa ja aina pienen melankolisuuden läpi. Samaan heimopiirteeseen kuuluu se, että nauran harvoin ääneen ja useimmiten vain sisäänpäin itsekseni. Voin olla pitkiä aikoja ihan hiljaa. Itkukin tulee helposti. Kyllä siinä voi mennä väärille jäljille, tuttukin.

Tilaa riittää.

  No, viikonloppuna on sitten aina keksittävä, minne kaikkeen minua voisi kiikuttaa, että ”piristyisin”. Onneksi ei usko minua, että riittää, kun saan katsella ikkunasta kevään tuloa. Haravoida vuokraisännän ja emännän avuksi. Kuunnella mustarastaiden kilpakiljuntaa ja odottaa tuleeko uusi ”lemmikkini” hiiri tänään syömään parvekkeelle siemeniä. Mutta olenhan minä aina valmis uusiin seikkailuihin ja ajelemaan siellä sun täällä. Parasta on välillä lähteä liikkeelle ilman liian suuria ja tarkkoja suunnitelmia ja antaa tien viedä. Pysähtyä, kun näkee jotain mielenkiintoista. Pitää silmät auki ja luottaa vaistoonsa. Koskaan ei silloin tiedä, mihin törmää. Nyt törmäsimme esimerkiksi pikku-Italiaan (Andronaco-niminen bistro-myymäläketju Saksassa)ja se oli ihan oikeasti hyppäys italialaiseen ruoka-, viini-, musiikki- ja kulttuuriin. Karppaus joutui viikonlopuksi tauolle, sillä houkutukset olivat ihan liian suuret, nam. Viinikellarikin sai hieman täydennystä.

 

Ihan talvikampeet tarvitaan rannalle vielä-kevättuulista huolimatta.

Toinen törmäys tapahtui hylkeisiin Friedrichskoogissa Pohjanmeren rannalla (tutkimusasema ja ja turistipyydys ). En ole koskaan ollut mikään erityinen meri-ihminen. Se on ihan liian iso ja pelottava elementti minulle. Täällä olen oppinut tykkäämään valtavista Elben suistoalueista ja Pohjanmeren tuulisista rannoista, vaikka olenkin sielultani ehdottomasti metsäihminen. Keväinen maisemallinen niukkuus vetoaa sieluun. Samaan fiilikseen tuskin pääsee, kun ranta on täynnä koppeja ja turisteja. Nyt liikkeellä olivat vain valtavat kanadanhanhiparvet ja koiranulkoiluttajat. Ja kaksi avosettiä.

Onnellinen koira ja koiranomistajat.

 Tämä jo lopun puolella oleva vapaa on kuitenkin ennen kaikkea ollut matka omaan itseeni. Välillä minusta tuntuu, että elän kokemusmeressä. Olen oppinut kellumaan muukalaisuudessa ja irrallisuuden tunteessa. Nauttimaan kaikesta pienestä, mikä rauhallisesti kellutellessa vastaan tulee. En kuulu täällä mihinkään joukkoon tai porukkaan. Minut tuntee täällä aika pieni joukko ihmisiä. Joskus mietin, keneen ottaisin yhteyttä, jos törmäisin johonkin oikein isoon ja pahaan. Lähipiirissä ovat (murusen lisäksi) vuokraisäntä ja emäntä ja Merimieskirkon tutut. Pyöräilykaverit Ilse ja Peter. Sukulaiset parinsadan kilometrin päässä. Kenelle minä täällä soittaisin ensin ( jos murusta ei olisi ) ??

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti Hesarin blogissaan kuplista. Kai se niin on, että itse kukin jonkinlaisen kuplan rakentaa ympärilleen itselleen tärkeistä aiheista, kuka mistäkin. Työstä, harrastuksesta, läheisestä. Minä kelluttelen nyt Saksa kuplassa. Mutta siitä huolimatta maailma ahdistaa välillä ja maailman pahuus. On helppo vajota toivottomuuden syntiin tai oikeastaan voimattomuuden syntiin. Viime yön surin yhden romanialaisen koiran kohtaloa. Siihenkin törmäsin ihan vahingossa, vaikka järjestön jäsensivuihin olenkin liittynyt. Mitään niin surullista en ollut koskaan nähnyt. Ja tiedän kyllä, että on ihmisiä ja lapsia ja vanhuksia ja tyttöjä ja poikia ja vammaisia ja sairaita, joilla on myös asiat huonosti, mutta nämä asiat eivät sulje pois toinen toisiaan. Jos annan rahaa organisaatiolle, joka pelastaa/hoitaa kulkukoiria Romaniassa niin se ei tarkoita, ettei välitä muusta ja pesee niin omaatuntoaan tekemällä edes jotain. Aina yleensä löytyy joku, joka on aina oikeassa ja tekee itse oikein ja tietää, että kaikki rahat menevät hukkaan ja kaikki on huijausta ja turhaa ja Suomestakin löytyy ja ihmiset ensin ja tuokin koira pitäisi lopettaa. Ehkä.

Joskus sitä vaan tulee ihan sattuman kautta kosketetuksi niin, että itse voi sille mitään. Tässä kuplassa täällä, minut lävisti tämä pieni bokserityttö. Lacrima eli kyynel. En pese omatuntoani, mutta en voi olla tekemättä mitään. Toivomisen lisäksi. 

"Hän oli niin kevyt.
Maa tuskin tunsi hänen painoaan.
Miten paljon tuskaa tarvittiin,
kunnes hän oli niin kevyt"
(Bertolt Brecht)

( Kuva ja runo sivuilta Koirakamuille Jeesiä )