Valoinen arki

 

Valo, vanha herra Romaniasta, tappotarhalta.

Niin se on, että arki on arkea, olipa ihminen sitten missä tahansa ja siitä on löydettävä ne omat kiksinsä, sillä muuten elämä on uuvuttavaa ja ainaista loman, juhlan tai viikonlopun odotusta. Mutta tämä taitaa päteä vain meihin hyvinvointivaltioihmisiin, sillä sanomattakin on selvää, että jos minuuteni olisi sattunut putkahtamaan maailmaan vaikka Irkutskissa tai olisin päättänyt muuttaa eläkeläiseksi Burkina Fasoon, olisi arki ja koko elämäkin muodostunut ihan erilaiseksi.  En varmaankaan ehtisi pohtia, millaista omannäköinen elämä on tai lukea elämänohjegurujen latteuksia siitä, miten ja kuinka ja millainen sen elämän pitäisi olla. Tai kirjoittaa jonniinjoutavia blogeja omaksi ilokseen.

Kylän lehmiä laitumella lenkkipolun varrella.

Nyt arjen suurin muutos on se, ettei kelloa tarvitse enää laittaa soimaan ja mitään aikatauluja ei ole olemassa tai jos niitä laatii, niin se on täysin vapaaehtoista. Se tuntuu taivaalliselta. Mutta siitä huolimatta  päivät vyöryvät ohi kiihtyvällä vauhdilla normaaleissa askareissa. Siivoamista, pyykinpesua, ruuanlaittoa. Tiskaamista. Niin, ja kuivaamista. Sillä saksalaisista keittiöistä puuttuvat kuivauskaapit. Pyyhkeellä kuivaaminen tuo mieleen lapsuuden kodin ja mummon, jonka vierellä seisoin Kangaslammintien keittiössä ja kuivasin. Ja nurisin. Nyt tuo muisto on saanut vähintään hopeareunuksen ja uskon sen ( pakollisen kitkemisen ja marjanpoiminnan ohella )opettaneen minulle, että kaikki ei aina ole kivaa ja elämässä on pakkoa. Ja arkiset asiat voivat olla kauniita, kuten pyyhkeet ennen kuivauskaappiaikaa. Pellavaa, valkeaa ja nimikoinnit kauniisti kirjailtuna pyyhkeen reunaan.

Kerttu tutkii.

Pieniä muutoksia arkeen on saanut aikaan myös se, että yritän hieroa sopua maapallon kanssa, omalta osaltani. Saksassa kaikki vaihtoehtoelämäntavat ja bio-vegaanimaailma ovat arkipäivää. Ja ruoka ON halvempaa kuin Suomessa.  Voin usein valita käytänkö kriteerinä lähiruokaa vai Saksaa vai Eurooppaa ja myös kuinka luomuluomua tai biodynaamista haluan. Eihän minusta enää ituhippiä saa, mutta elän enemmän sovussa myös itseni kanssa, jos en ole mukana ihan etunenässä maapallon kuorman kasvattamisessa, vaikka tuskin pahimmasta päästä olen koskaan ollutkaan. Perusruoka tulee kotiin Grüne Bote- systeemin kautta kerran viikossa ja säästyn parilta kauppareissulta. Toki kylämme pienehkössä lähikaupassa on ihan mukava tiirailla erilaisia valikoimia ja miettiä, mitä uskaltaisi kokeilla. Lihansyönnin olen hylännyt lähes tyystin, vaikka täällä ei tarvitse olla mukana tehotuotantoeläinrääkkäyksessä. Toivon, että tutustun riittävän hyvin kylämme lempeäsilmäiseen teurastajaan, jotta pääsen mukaan jonkun eläimen loppuhetkille ja jos sitä en kestä, olen päättänyt unohtaa lihanhimon kokonaan. Viinihimosta en haluakaan päästä irti. Täällä se on vaan pidettävä aisoissa, sillä kuten kaikki tiedämme, alkoholipolitiikka ja tarjonta on Saksassa hieman toisenlaista. Mutta viinikaappi tulee parin viikon päästä ja sisältöäkin on jo valmiina ja tallella.

Ihana talo Lichtenbornin kylässä.

 Hieron sopua maapallon kanssa muillakin pienillä tavoilla. Ei turhaa tavaraa ja ei etenkään Kiina-krääsää. Ei lentoja kaukomaihin. Eläinystävällinen kosmetiikka. Ekologisesti kestävät vaatteet. Ei ruokaa jätteisiin.  Ja kaikkeen tähän omahyväiseltä kuulostavaan  potaskaan on ihan itsekäs syy. Elän paremmin sovussa itseni kanssa. Minun ei tarvitse selitellä itselleni arvojeni ja tekojeni välisiä ristiriitoja. Paras selityshän yleensä on se, ettei esimerkiksi lihansyönti maailmasta lopu, jos minä en syö lihaa ja rakastan kyllä eläimiä. Eikä yhtä romanialaista koiraa pelastamalla voi kaikkia pelastaa, mutta rakastan kyllä koiria.  Samalla logiikalla voisin heitellä kaikki roskat ympäri kyliä, koska eihän se roskaaminenkaan sillä lopu. Tällä logiikalla maailmassa ei edes kannata yrittää tehdä mitään hyvää. Mutta ilmeisesti tuo kognitiivinen dissonanssi ( ristiriita esimerkiksi arvojen ja toiminnan välillä, yksinkertaistettuna ) on todellakin kulttuurien voimavara, kuten Yuval Noah Harari väittää kirjassaan Sapiens Ihmisen lyhyt historia.

Sykyn väriloistoa.

Harari kirjoittaa kirjansa jälkisanoissa näin :” Sapiensin valtakausi maapallolla ei tähän mennessä valitettavasti kuitenkaan ole tuottanut juuri mitään, mistä voisimme olla ylpeitä. Olemme ottaneet hallintaan ympäristömme, kasvattaneet elintarvikkeiden tuotantoa, rakentaneet kaupunkeja, perustaneet imperiumeja ja luoneet laajoja kauppaverkostoja. Mutta olemmeko vähentäneet kärsimyksen määrää maailmassa? Ihmisen mahdissa kerran toisensa jälkeen tapahtuneet suuret lisäykset eivät välttämättä ole lisänneet yksittäisen ihmisen hyvinvointia, mutta yleensä aiheuttaneet suurta kärsimystä muille eläimille…Olemme kohottaneet itsemme jumaliksi, joilla on seuranaan vain fysiikan lait, emmekä ole tilivelvollisia kenellekään. Tuotamme tuhoa muille eläimille ja ympäröivälle ekosysteemille tavoitellessamme omaa mukavuuttamme ja huviamme, emmekä saavuta koskaan tyydytystä.” Synkkää, mutta totta.

Joka päivä kun olen jaksanut kivuta sateessa ja/tai tuulessa, kaksi kuratassua kumppaninani  tuulivoimalamäelle Mr Bigin kainaloon, olen kiitollinen siitä, että synnyin tähän aikaan tähän maapalloon ja  (hyvin subjektiivisella näkökulmalla )  olen elänyt sen kehityksen parhaat päivät. Ja toivon Homo sapiens-lajille viisautta.

 

Mäellä.

Mamuilua

 

Taustalla Mr Big, jonka lähellä koti.

Niin. Tässä pienessä Lichtenbornin kylässä, jota nyt pitää kotikyläksi kutsuman, asuu vajaa kaksisataa asukasta. Se on varmaankin samankaltainen kuin sadat tai tuhannet kylät tällä alueella. Osa kylistä lepäilee laaksoissa ja osa on kivunnut kukkuloiden rinteille. Niillä loistavat nyt syksyllä pyökit, tammet ja muut lehtipuut kuin kilpaillen puna-oranssi-kelta-okra-asuillaan.. Suomalaiset ovat omineet ruskan itselleen ihan syyttä. Kukkuloiden väleissä köllöttelevät pellot ja laidunmaat. Sinappi hehkuu välissä keltaisena ja lehmät, vuohet ja lampaat ovat edelleen laitumilla. 

Kerttu osaa jo olla hevosten kanssa.

Kuten pienissä kylissä joka puolella maapalloa osa ihmisistä on asunut täällä sukuineen satojen vuosin ajan. Osa heistä kylissä, jotka juhlivat jo tuhatvuotista olemassaoloaan. Linnanraunioita on monella kukkulalla ja linnojakin, joissa muutamissa asuu ihan oikeita ihmisiä elämässä arkeaan. Myös monet taloista ovat nähneet ja seuranneet ihmisten elämän kulkua, iloja ja suruja satojen vuosien ajan. Ne ovat kylissä ikään kuin läjissä tai ryppäissä, osa kylki kyljessä kiinni. Ja kaiken tämän keskellä minä muukalainen ja turisti kuljen silmät suurina ihmetellen joka päivä maailman kauneutta ja tunnen olevani entistä enemmän velkaa elämälle ja äiti Maalle.  En ryhtynyt maahanmuuttajaksi paremman elämän toivossa, mutta erilaisen elämän kyllä. Ja niinhän sitä sanotaan, että sitä saa, mitä tilaa.

Ruskaa.

Maahanmuuttajan täytyy myös osata elää sen asian kanssa, ettei kuulu joukkoon, kukaan ei tunne ja tuttu sosiaalinen yhteisö puuttuu. On osattava elää eräänlaista syrjästäkatsojan elämää.  Kun tulen aamulenkiltä, naapurin vanha rouva kurkkii nenä pitkällä verhon takaa ja kädenheilautuksen jälkeen räpsäyttää kaihtimet kiinni. Osa kyläläisistä katsoo uteliaasti, osa katsoo läpi. On samalla helpottavaa että kamalaa, että tiedän, etten takuulla törmää kassajonossa kehenkään tuttuun, jonka kanssa voi vaihtaa kuulumisia tai oppilaaseen, joka uteliaana kurkkii, mitä olen ostanut.  Enkä kehenkään, jota tekee mieli halata, jälleennäkemisen ihanassa riemussa. Kaikilla asioilla on kaksi puolta. ja minun tehtäväni on valita se, näenkö tämän lasin tyhjänä vai puoliksi täytenä.

Kerttu kurkkimassa.

 Ihminen on merkillinen olento ja vielä merkillisempää on se, että jokainen sosiaalinen yhteisö, ryhmä, yhdistys, työpaikka tai kylä kätkee sisäänsä samankaltaisia ihmistyyppejä. Täällä on rouva Känkkäränkkä, joka on polttanut välinsä lähes kaikkiin  kyläläisiin olemalla aina ja kaikkien kanssa eri mieltä asioista. Täällä on Kyläpäällikkö, jonka kanssa kannattaa olla väleissä, koska hän viime kädessä päättää monesta asiasta. Täällä on Besserwisser, Tietotoimisto, Maailmanparantaja, Marttyyri ja Perfektionisti. Ja ilmeisen onneton Miljonääri, joka asuu yksin talossaan kaltereiden takana varkaiden pelossa. Kylän surullisin hahmo on hieman kylähullulta vaikuttava herra, jonka voisi suoraan lähettää näyttelemään onnetonta hahmoa johonkin Charles Dickensin romaanin filmatisointiin. Minä olen rouva Syrjästäkatsoja.

Ruusujen ja isän öljyvärilaatikon uusi elämä.

 Luonto on aina antanut minulle valtavasti voimaa ja olen myös aina viihtynyt hyvin yksin omien ajatusteni parissa.  Voin lukea kirjaa koko päivän  tai tuijottaa vettä, taivasta tai tulta tuntitolkulla  puhumatta kenenkään kanssa. Minussa on ilmeisemmin ripaus äiti-Liisaa, jonka yhtenä elämänfilosofiaviisautena oli V. A. Koskenniemen runo Yksin oot sinä ihminen,. Sen loppusäe

”Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

kuulostaa äkkiseltään armottoman synkältä, ja runoilija lienee kirjoittanut sen ihmissuhdepettymyksen taudissa, mutta minulle se korostaa jokaisen oman sisäisen maailman omalaatuisuutta, itsenäisyyttä ja toki myös sitä totuutta, että kukaan ei voi päästä toisen ihon alle tai pään sisään. Mutta se ei sulje myöskään pois elämän parhaimpia tunteita; välittämistä, myötätuntoa, kunnioitusta tai rakkautta, jotka ainoina elämässä kantavat ja merkitsevät. Kaikille ja kaikkialla.

 

Luostarirauhaa Bursfeldessä.

Pyröratiaako ?

Vanha Trabant Fredelslohin raitilla

Saksalainen byrokratia on haukkumasana, mutta samalla myös ylpeydenaihe. Turhaa byrokratiaa puretaan koko ajan. Vitsailun kohteeksi  byrokratia saakin joutua silloin, kun sen tarkoitus on turhien papereiden tuottaminen mappi Ööhön.  Yhtälöön kuuluu silloin ihmisiä alentuvasti kohtelevat virkamiehet ja nöyryyttämiseltä tuntuvat säännöt/ohjeet. Kuulostaako tutulta ? No, Saksassa byrokratian on alun perin tarkoitus taata se, että ihmiset ovat lain edessä myös käytännössä yhdenvertaisia. Se voi olla vanhanaikaista, mutta samalla kunnollista ja tunnollista asioiden hoitamista. Eläköön, ihmiset kohtaavat toisensa ja asiat hoidetaan kasvokkain. Sudenkuoppina toimivat juuri ihmiset.

Seinä

Luonnollisesti muuttoilmoituksen tekeminen Saksassa ei  siis ole yhtä simppeliä kuin Suomessa, jossa sen nykyisin voi halutessaan hoitaa netissä. Rekisteröityminen kaupungin asukkaaksi on tärkein askel saksalaisen byrokratian rattaissa ja ilman sitä ei onnistu oikeastaan mikään muu.  Mukaan tarvitaan passin lisäksi kasa papereita, joista tärkein on eli Wohnungsgeberbestätigung  eli vuokranantajan todistus siitä, että olet muuttanut sinne asumaan. Pelkkä  vuokrasopimus ei riitä. Olin lukenut ja kuullut kauhukertomuksia siitä, miten tulijalta oli kysytty jopa omien vanhempien vihkitodistusta ja omaa syntymätodistusta, mutta nämä jutut lienevät niitä urbaanilegendoja.

Museossa.

 Tärkeää on myös varmistaa, että menee oikeaan putiikkiin ja että se on auki. Täällä ei noudateta perinteisiä suomalaisia aukioloaikoja. Mutta kaikki pelot olivat ihan turhia. Koko perheen saaminen virallisesti hardegsenilaiseksi sujui kuin luomisen työ. Ehkä siksi, että vierailimme kaupungintalolla perjantaina, joten virkailijat olivat ilmeisen hyvässä tuleva viikonloppu-moodissa.  Saimme hymynaamaisen tervetulotoivotuksen ja mukaan ison kasan Gelbesäckkejä roskien lajittelemista varten. Se on sitten ihan oma systeeminsä.

Onko siellä aarre ?

Vuokranantajiemme aikanaan tekemä muuttoilmoitus Suomesta Saksaan oli maanantaiaamuna otettu vastaan sanoilla: ”Ah, Scheisse ” eli voi paska. Saksalainen virastoimmeinen voi siis sortua paljastamaan  mielenlaatunsa maanantaiaamun tulevasta työtehtävästä.  En muuten jaksa uskoa, että täällä voi koskaan hakea passin joltakin kioskilta tai että veroilmoituksen voisi tehdä netissä. Sekin on täällä niin monimutkaista, että ihan tavalliset palkansaajakuolevaisetkin  turvautuvat  ja heitä neuvotaan turvautumaan ammattitaitoisen Steuerberaterin ( veroneuvoja ) apuun. Väitetään, että  suurin osa maailman verokirjallisuudesta ( neuvoista ) on saksankielisiä. Vilkaistuani saksalaista veroilmoitusta  nielin jutun puraisematta  totuutena.

Yllätys oli myös se, että minulta tivattiin koira-ajokorttia. Täällä Niedersachsenissa on ollut jo viitisen vuotta voimassa sääntö, jonka mukaan koiraomistajan on ensimmäistä koiraa ottaessaan suoritettava koira-ajokortti. Se on viikonloppuna suoritettava kurssi, jossa käydään läpi koiran omistamiseen ja hallintaan liittyviä asioita. Hyväntuulinen virkailija uskoi onneksi selvityksen siitä, ettei Kerttu ollut ensimmäinen koirani ja ettei se ole taistelukoirarotuinen.  Saksassa maksetaan myös koiraveroa ja koiralla tulee olla vakuutus.

Museotavaraa.

 JK

On ensimmäinen virallinen eläkepäiväni. Eilen täällä vietettiin vapaata, sillä on kulunut 500 vuotta siitä, kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen. Luterilaisuus oli syntynyt. Sen etiikan mukaan ihminen ei ole ainoastaan pakkomielteinen raataja , vaan arkisen työn ohella  myös  levosta ja rauhallisesta elämäntyylistä nautiskeleva olento. Tuota jälkimmäistä osaa  minä nyt erityisesti yritän opetella ( raataja en ole koskaan ollutkaan ). Ja tässä seison enkä muuta voi, Lutherin suuhun laitetuin sanoin. Nyt kaikki on peruuttamatonta.

Välillä tunnen ensirakastumisen kaltaista hurmiota katsellessani ympäröiviä maisemia, maistellessani vapautumista kellosta ja tutkaillessani kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä täältä löytyykään. Välillä taas tunnen suunnatonta kaipuuta, jonnekin. Ajattelen paljon äitiä ja isää, ystäviä, mökkiä, työpaikan sohvaporukkaa, oppilaita. Mutta sitä kai elämä on. Harva asia lienee yksiselitteisesti hyvä tai paha, surullinen tai iloinen. Valo ja varjo kulkevat käsi aina kädessä.

Mieli askartelee vielä  paljon eläköitymisen ja vanhenemisen parissa. Äiti Liisa lienee miettinyt samoja asioita myös, sillä löysin hänen muistiinpanoistaan seuraavat sanat rukouksesta vanhenemiselle:

Opeta minulle se loistava läksy, että ehkä joskus olen väärässä. Pidä minut kohtuullisena kaikessa; en halua olla pyhimys, sillä jotkut heistä ovat hyvin hankalia ja heidän parissaan on tukala elää, mutta hapan vanha ihminen on pirun tekele. ( Tuntematon )Siltä minuakin varjeltakoon.

Kaunis ilta-aurinko oman kylän kukkulalta.