Muutosta muuttoon

Lichtenbornin portilla.

Nyt täällä Niedersachsenin syvyyksissä on aika palata blogin ääreen.  Vaikka on epävarmaa, saanko näitä jaarituksia julkaistua, sillä tässä ihanassa pienessä  Lichtenbornin kyläpahasessa ( samoin kuin muuallakin Saksassa ) ollaan valovuosia jäljessä nettiyhteyksissä ja muussa IT-hömpästä valokuituineen. Täällä yrityksissä hurisevat vielä faksit täyttä häkää. Kuulin Berliinin liepeille muuttaneesta suomalaisesta, joka odotti nettiyhteyttään vuoden. Siis 365 päivää ilman Facea, Instagramia, Twitteriä, Snapchattia, WhatsAppia  ja niin edelleen. Mitä meillä oli ennen Floraa, kysyttiin vanhassa mainoksessa. Oikea elämä, vastaisi Aino Inkeri Ankeinen. 

Maisema aamu-usvassa aamulenkillä.

 Paasto tekee aina hyvää ja tänne voisi ehkä perustaa tervehdyttävän vieroitusklinikan älykännyynsä ylikiintyneille kansalaisille. Bisnesidea on siis syntynyt. Mutta oikeasti tämä tietää tervetullutta välimatkaa nettiin itsellenikin ja jos nyt ei ihan totaalista eroa niin huimaa pidättäytymistä nettimaailmasta kuitenkin. Rajaton datakäyttö on täällä tuntematonta.  Toistaiseksi vielä surffaamme surffailumme armeliaiden vuokranantajien verkossa, sillä Suomesta hankittu kännyn ulkomaandatapaketti ei toimi kuin satunnaisesti. Ja epävarmaa on saammeko Hampurin datasopimuksen katkolle, vaikka kyseisellä yhtiölle ei täällä tornia olekaan, mutta sopimus on Saksassa sopimus. Uusi on solmittava taas kahdeksi vuodeksi ja sitä rataa. Minulla taitaa olla vähän ikävä Lielahden Elisa-myymälän iloisia poikia.

Myymälä.

Mutta eipä ruikuteta. Posti toimii supertehokkaasti  ja jakajat  eivät  joudu luomaan lunta, leikkaamaan nurmikkoa tai hoitamaan vanhuksia . Jakelua tehdään myös lauantaisin ja paketit tuodaan aina ovelle. Lisäksi voin ostaa naapureilta kanamunat, hunajan ja vihanneksia. Voisin kävellä maitopeelarin kanssa muutaman sadan metrin päähän ja saada ihan vastalypsettyä ja tuoretta maitoa, ihan kuin lapsuudessa Iisalmessa Koivikon tilalta. Saan ovelle toimitettuna  luomujugurtit, kasvikset, juurekset ja kaiken vegehömpän.  Lihahimon yllättäessä voin ostaa sitäkin suoraan lähinaapurilta ( siskon vierailua varten on tilattu villisikaa ) tai fillaroida Hardegsenin Hofladeniin, joka kasvattaa ja teurastaa eläimet itse. Todellista lähiruokaa siis. Voin aamulenkeillä  kuunnella laaksoissa lepäävien kylien kukkojen kilpakiekumista. Voin poimia pihapuusta päärynän ja kasvihuoneesta paprikan. Voin kuunnella hiljaisuutta ja nähdä kirkkaina öinä tähtitaivaan makuuhuoneen ikkunasta. Voin tallustella ketään kohtaamatta pyökkimetsien poluilla pelkäämättä eksymistä , sillä Lichtenbornin  Mr Big ( 120 metrinen komistus ) ) johdattaa minut kotiin. Hrrr-hrr-hrrr se kutsuu lempeästi. Olen siis turvassa monella tapaa.

Mr Big

 JK

Näin vapaaehtoisen eläköitymisen ( kamala sana ) ja pian pyöreiden vuosien täyttymisen teema voisi olla muutosta muuttoon. Tähän ikään mennessä on jo oppinut, että elämä on etupäässä luopumista. Luopumiseen liittyy aina tuskaa ja se on välillä vaikeaa, mutta elämässä kuitenkin pakollista.  Luopumisen oppiminen on tärkeää, sillä mistään ei voi pitää kiinni ikuisesti. Se pitää oppia ymmärtämään. Ja idea on siinä, että kun päästää irti, antaa samalla tilan jollekin uudelle.  Niin se menee ja sen täytyy mennä. Luopumisen hyväksyminen ei tarkoita sitä, ettei voi kaivata sitä, mistä on luopunut. Mutta sen kanssa on  opittava elämään ja nähtävä se, mille uudelle luopuminen on antanut tilaa. 

Katunäkymä.

 Nyt olen siis luopunut työstä ja tutusta arjesta kaikkine rakkaine ihmisineen. Joku viisas on sanonut, että onnellisen elämän salaisuus piilee pehmeässä mukautumisessa muutoksiin. Yritän pehmeästi mukautua siihen, että olen muukalainen ja kaikki on minulle uutta, taas kerran. Erityisen pehmeästi yritän mukautua siihen, että olen kohta  ( siis en vielä )ihan kamalan vanha ja elämää on reaaliajassa jäljellä suhteellisen vähän. Pelkään vanhenemista, vaikka ymmärrän, että se on lahja, jonka vain onnekkaimmat saavat kokea. Mutta muistan myös, kuinka Tampereen yliopistollisen sairaalan sängyllä rintasyöpäleikkausta odotellessa lähetin jonnekin maailmankaikkeuteen pyynnön, että saisin elää vielä edes yhden päivän.  Siis nyt  Senecan sanoin: Aloita elämä heti. Laske jokainen päivä erilliseksi elämäksi.

Ajattelun paikka.