Ruma on kaunista

 

Tämä maisema on rakas äidille ja minulle.

Täällä ajatukset kieppuvat elämän ja kuoleman rajapinnassa. Itku ja nauru taivaltavat käytävillä käsi kädessä ja pitävät ihan omaa pientä kivaa. Kun vastaan kävelee alusvaatteissaan sotaveteraani Keijo, joka on varastanut kaulaansa Elsan vaaleanpunaiset helmet, ei omaa itkuaan naurusta erota. Hoitaja kertoo lempeästi, että Elsalle tulee paha mieli, jos ei saa helmiä takaisin. Keijo ei pane vastaa. Tietää varmaan, että parin tunnin päästä, hän voi varastaa ne uudelleen. 

Veteraani Veikko tulee äidin huoneeseen: ”Voi hyvänen aika, kyllä on niin huonon näköinen tuo mies, ei sitä voi enää rintamalle laittaa eikä kotiinkaan, kuolee kohta, onkohan tuolla edes vaimoa ? ” Niinpä. Sirkka kulkee koko ajan itkua hyristen käytävän päästä toiseen ja etsii lapsiaan. Kun sohvalta löytyy nukke, alkaa hellä ja kaunis sopertelu, että siinähän sinä nyt olet ja miten sinä sillä lailla menit piiloon ja äidille tuli hätä ja voi äidin pientä. Suurisilmäinen nukke tuijottaa takaisin ja melkein tukehtuu Sirkan syliin. Ja unohtuu pian sohvalle ja uusi etsintäleikki alkaa. Ryhdikkäästi kulkeva Esko on taas irrottanut yhden sanomalehden sivun ja laskostanut sen huolellisesti. Hän tulee luokseni ja ojentaa paperin. ” Tässä ovat ne kaikki tiedot, joita tarvitaan, kaikki on tässä, nyt minä voin lähteä kotiin ”. Mutta Esko ei voi lähteä. Ei enää muualle kuin loppukotiin, sitten aikanaan.

Täällä kuolema tuntuu lempeältä, lähes ystävältä ja vapaudelta.  Istun äidin huoneessa ja kuuntelen kipuitkua. Lääkkeen vahvuus ei riitäkään, mutta onneksi meidän omaisten aktiivisuus on auttanut ja pian äiti saa vahvempaa. SOTE:sta on otettu yhteyttä. Mietin, miten onnekkaita ovat koirat, joiden omistaja ymmärtää vapauttaa ne kivusta ajoissa. Mietin, miten surullisessa asemassa vanhukset, joita kukaan ei käy katsomassa ja joiden puolesta kukaan ei tappele. Elämme hyvinvointisuomessa ja vuosi on 2014. Asia tuntuu välillä isolta vitsiltä. Mietin hoitajien jaksamista, sillä heitähän ei ole kuultu ja ei kuulla. Päätökset tekee joku, joka tietää asioiden oikean laidan paremmin katsoessaan sieltä monta kilometriä ruohonjuuritason yläpuolelta. Jos uskallat sanoa sadun pojan tapaan, ettei keisarilla olekaan vaatteita, olet ikävä ihminen ja et kuulu joukkoon. On kuuluttava pääporukkaan, joka kulkee keisarin perässä. Silloin on menestyjä ja on helppo hymyillä. Ja ihan millä elämänalueella tahansa.Toisinaanajattelijat ovat vaan katkeria.

Mietin eutanasiaa. Naistenlehdessä kerrotaan suomalaisesta sairaanhoitajasta, joka romahti joutuessaan yövuoroon hollantilaisessa sairaalassa, jossa 26-vuotias vaikeasti, parantumattomasti ja kovissa kivuissa oleva mies saatettiin kuolemaan läheisten läsnä ollessa. Vaikeita asioita. Helpompaa on lukea netistä tärkeitä uutisia, niinkuin että joku Sabina Särkkä on tyytyväinen pyllyynsä ja Ville Virtasen mielestä julkisuudessa kolhiintuu ja hiusten värjäys ei aina onnistu.

On pakko hakea kahvia ja jotain suolaista. Minun suosikkipappani Paavo sanoo taas, kun kävelen ohi:” Voi hyvänen aika miten korkea.” Hymyilen Paavolle ja tekisi mieli antaa suukko poskelle. Ehkä seuraavalla kerralla.

Runotyttö äiti.

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään.

Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.

Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa,

onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,

onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto

tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.

Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään.

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.

Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme – hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,

hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.

Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla

ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.

Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,

hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,

hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.

Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen?

En tiedä enää.

Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,

hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä

hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.

Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,

hän antaa meille ylintä elämässä:

rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.

( Edith Södergran )

Yökafkaa

Iisalmen kaunein tyttö.

Kello on 01.20 ja sade rummuttaa ikkunoita luisevilla sormillaan,tuuli hengittää huohottaen ja haluaa sisälle. Makaan palvelutalon reunallisessa sairasvuoteessa. Yövalon tummat varjoperhoset leikkivät haileanvaaleilla seinillä ja mietin vessapaperia. Se on täällä mahdollisimman ohutta, kovaa, eiminkäänväristä ja varmasti mahdollisimman halpaa. Täällä sotaveteraani- ja tuetun palveluasumisen osastolla sen pitäisi olla pehmeää ja paksua ja täynnä kauniita kuvia. Sellaista, että sillä voisi niistää myös nenän ja pyyhkiä silmät. Sillä täällä ne täällä vuotavat usein.

Eilen illalla, kun sisareni kanssa asettauduimme yöpuulle laitasänkyihin, minua pelotti. Pelotti, että aamulla minulle on käynyt samoin kuin Kafkan Gregor Samsalle novellissa Muodonmuutos. "Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Minusta ei olisi tullut syöpäläistä, vaan vanhus ja en pääsisikään pois ja minulle laitettaisiin vaipat ja ruokaliina ja ulostuslääke ja hoitajat puhuisivat minulle kuin pikkulapselle eivätkä näkisi, että se olen minä ja ymmärrän vielä melkein kaiken ja haluan syödä suklaata ja juoda punaviiniä ja silittää koiraa ja tuoksutella kukkia ja saada suudelman ja olla sylissä. Ja nähdä auringon ja kissankellot. Miten kukaan enää näkisi minää sisälläni, kun iho on pyöritetty luiden ympärille niin tiukasti, että hätkähdyttävä yhtymäkuva on nälkään kuollut keskitysleirivanki. Syvällä kuopissa olevat silmäni eivät enää jaksa kohdistua mihinkään ja en osaa enää muodostaa muille tuttuja sanoja ja kukaan ei enää ymmärrä kieltäni, minun kieltäni, alkuitkua, jolla tulinkin maailmaan kauan sitten… Äiti valittaa hiljaa naapurihuoneessa, mutta nukahtaa uudelleen. Siellä hän köllöttää, Iisalmen kaunein tyttö ja maailman paras äiti, minun äitini.

Pyörittelen peittoa ympärilleni ja tutustun petipaikkaani. Sanon siskolle, että nyt otetaan selfiet. Niin tekisi pääministerimme Stubb, joten hymyä naamaan ja täällä ollaan ja ollaan positiivisia ja tiimi ja hyvässä hengessä ja sillä lailla ne asiat järjestyvät ja ydinjätteet vaikka eduskunnan lisärakennukseen. Sisko ei suostu. Ja sitten mietin, että tähän selfie-ilmiöönhän meidät on nyt opetettu ja totutettu. Että  koko ajan ja joka päivä vaan kuvia omasta naamasta sosiaaliseen mediaan ja hymy on tärkeä, koska sehän kertoo, että hyvin menee, vaikka ei menisikään. Kaikkien koko ajan tiedettävä, että jos vaikka olen vessassa tai kenen kanssa ja mitä syön ja juon ja mitä teen seuraavaksi ja kenen kanssa ja ensi viikolla ja sitten koira/kissa/hevonen/marsu/hamsteri/lapsi edestä ja takaa ja sivusta ja makaa ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja ihanaa ja hymyä vaan. Ja sitten me mietitään, miksi asiat ja arvot ovat niin kuin ovat. Meillä on vain itsemme. Sydänsydänsydän.

Kuulen kun yöhoitaja menee kääntämään äidin, hellästi ja varmasti ja lempeästi. Ja yhtä äkkiä minä rakastan kaikkia Suomen sairaanhoitajia ja perushoitajia ja niitä kaikkia ja erityisesti niitä, jotka tekevät työtä vanhusten kanssa. Mietin myös, mitähän tästä työstä tuumisi Tiivolan Timo ( Lääkeyhtiö Nycomed  ) päiväpalkka 20 017€ tai Pesosen Jussi ( UPM ) päiväpalkka 9180€ ja päätän iltarukouksessa pyytää heille muodonmuutosta kovakaulusmiehestä perushoitajaksi vuodeosastolle ihan pikkusen pienemmällä palkalla. 

Sitten aivoni alkavat laukata sellaisella vauhdilla, että tiedän, ettei uni tule. Sisko keittää kupillisen kahvia ja istumme hämärässä. Veteraani talon toisessa päässä herää ja laittaa radion täysille. Chisu laulaa:” Anna mun mennä ”. Äiti laulaa mukana.

Nahkahousut paukkuu !

Niinhän se varmaan on, että olen vähän hupakko ja innostun välillä liikaa asioista, uusista varsinkin. Mutta maailma on metka paikka ja elämä niin suuri lahja, että kaiken uuden kokeminen kannatta. Ja sitäpaitsi kaikki, mikä ei tapa, niin vahvistaa. Saksan vuotta varten minulla on lista, mitä kaikkea saksalaisuudessa haluan kokea. Ja tietysti Oktoberfest on kai jotain niin saksalaisuuden ytimessä olevaa, ettei niitä voi missata. Tiedän, että ne ainoat aidot ja oikeat juhlitaankin Münchenissä, mutta tähän hätään en saanut niin pitkää reissua aikaiseksi. Se on ensi vuoden Pflicht eli pakko. Mutta kyllä jotain esimakua sai myös Hampurin Hofbräuhausin pippaloista. Paikan iltapilleisiin liput olivat loppuunmyyty  ja niinpä me jouduimme aloittamaan juhlimisen jo puolen päivän aikaa. Mutta silloin Oktoberfest virallisesti avataan siellä Münchenissäkin ja tasan kello 12. Pormestari iskee tapin oluttynnyristä ja lausuu maagiset sanat:”O`zapft is !"

Ebaysta juhlia varten tilatut lederhodenit olivat niin piukat, että minun piti olla koko viikko 500 päiväkalorin ruokavaliolla ja lisätehosteena päivittäinen  20 kilometrin pyörälenkki. Sanoisin, että sitoutumista. Mutta konsepti toimi ja lauantaiaamuna sain vedettyä pöksyt jalkaani  ilman apujoukkoja. Aivoni harkitsivat asua ehkä hetken, mutta sitten nykäsmäinen sounot voitti. Ei minua täällä kukaan tunne. Pienen pyynnön laitoin kuitenkin yläkertaan siitä, etten törmäisi portaissa vuokraisäntään/- emäntään enkä pihassa yhteenkään naapuriin. Sen verran heikotti. Ja aika orvoksi tunsin itseni pyörä-junamatkalla Hampuriin, sillä yhteenkään muuhun lederhoseniin en törmännyt. Mutta jawohl, sukulaissieluja alkoi tunkea vastaan heti kun pääsimme Esplanadille, jossa baijerilainen oluttupa tai pikemminkin –sali sijaitsee. Olin siskojen ja veljien joukossa. Bavaria ja Grüss Gott !

Ikähaitari oli todella suuri näissä pippaloissa.

 Alunalkuaanhan Oktoberfest  on baijerilaisten olutjuhla ja nämä bileet kestävät sitten yhtäjaksoisesti 16 päivää alkaen syyskuun 15. päivän jälkeisestä lauantaista. Täällä siis osataan juhlia tai ainakin jaksetaan. Tupa olikin melkein tupaten täynnä. Osalla ihmisistä oli virallinen juhla-asu  eli baijerilainen kansallispuku. Naisilla on silloin yllään Dirndl eli valkoinen puffihihainen pusero ja leveähelmainen mekko, jossa on rintoja korostava korsettiosa. Miehillä on kauluspaita ja ne älyttömän hienon näköiset henkselipolvihousut eli ne Lederhosenit. Suurin osa porukkaa oli meitä ei-baijerilaisia, mutta melkein kaikilla kuitenkin jostain festarivaatetta. Minä olin kylläkin paikan ainoa nahkahousuinen nainen, vaikka niitä olikin etukäteen paljon myynnissä myös naisille, jopa Lidlissä ja vaaleanpunaisina !

Weissblau eli sinivalkoinen on Baijerin väri.

 Ja olivathan ne iloiset juhlat. Pitkät pöydät pullollaan iloluonteisia ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Perheitä ja kaveriporukoita. Valtavia ruoka-annoksia ja paljon possua ja makkaraa.  Tuoppien kilisyttelyä pöytäseurueen kanssa. Prost-huutoja. Torvisoittoa ja nahkahousujen paukuttelua. Kovaäänistä laulamista ja heilumista laulamisen tahtiin. Pöydälle kiipeämistä. Tanssimista. Tarjoilijoita, jotka pikku hiprakassakin onnistuivat kantamaan pöytään kymmenen Massia kerrallaan. Tunnelmaa oli ja tahti vaan kiihtyi kunnes….sisään astui Oktoberfestiäkin suurempi saksalaisuuden kuningas. Kuningas Jalkapallo. Sattumalta juhlan avajaispäivänä Hampurissa oli Jalkapallo-ottelu FC Bayern-München vastaan FC Hamburger SV. Koko maailma pysähtyi. Bändi lopetti soittamisen. Ihmiset laskeutuivat istumaan penkeille. Laulu vaikeni. Kaikki jähmettyivät screenien eteen. Ja me lähdimme kotiin.

PS. Poistuimme paikalta 16.50. Näin yhden humalaisen ja se ei ollut kumpikaan meistä. Varmaan saksalaisetkin osaavat räyhätä, mutta näissä juhlissa ei tarjoiltu itku-tai tappeluviinaa. Ei ainakaan ennen viittä.

Mass eli litra 6.3 prosenttista riitti.

Mitä on kotini takana-metsää, metsää...

 

Herra Entti.

 Melkein joka aamupäivä avaan Klövensteenin metsän vihreän portin ja astun sisään. Ensi alkuun kuljin siellä jalan ja yritin tulla tutuksi teiden ja polkujen kanssa. Nyt olen paljon rohkeampi ja minulla on siellä jo monta ystävää. Tiedän, minne ne minua kuljettavat, kun istun näppärän pikkuponini satulassa. Joskus mieleni tekisi ihan oikeasti laittaa narut kiinni pyörän tankoon ja kuvitella ratsastavani. Ihan niin kuin pienenä, kun poljin Kuoppakankaan polkuja. Kävellessäni tai hölkätessäni voin taas ratsastaa ”ilmahevosilla”. Mielikuvitushevosia minulla oli aikanaan tallillinen ja rakkaimmat niistä olivat Musta Kostaja ja Sumu. Klövensteenin taikametsä on tuonut ne kaikki takaisin.

Aamun valoa.

Metsä on parhaimmillaan aamulla, kun sen vihreä katto ei avaa luukkujaan kokonaan auki valonsäteille. Valo koristaa ainoastaan puiden latvuksia ja alemmat oksat kiikkuvat vielä lempeässä hämyssä. Linnuilla on menossa aamupäivän kilpalaulanta ja tikat nakuttelevat ikivanhoja puita. Viereisten peltojen hiirihaukat huutelevat pii-uuitaan valmistautuessaan aamusaalistukseen. Yhtään oravaa en ole onnistunut näkemään, vaikka tämän metsän luulisi olevan kaikkien Tikujen ja Takujen paratiisi. Puiden ja pensaiden lajimäärää en edes uskalla arvata. On tuttuja koivuja, vaahteroita, pihlajia, mäntyjä ja kuusia. Mutta Klövensteenissä lajikirjon voi moninkertaistaa ja lehtipuut ovat selvästi valtalaji.

Näitä polkuja kelpaisi ratsastella.

Liikkujia aamuisin ei ole vielä paljon. Mutta yli viidensadan hehtaarin kokoiselle alueelle(vain metsien osuus, pellot ym. mkaan lukien alue lienee10*10km) mahtuvat kaikki sulassa sovussa ja tungosta ei synny. Joka päivä kohtaan koiraulkoiluttajia, ratsastajia (heitä katselen kadehtien), pieniä luontokoululaisia, pyöräilijöitä ja olenpa törmännyt muutamaan Nordic Walkingin harrastajaankin.  Suurin osa Klövensteenin ystävistä tervehtii toisiaan kohdatessaan: Hallo ! Välillä ihmiset istuskelevat penkeillä, osaa lukee kirjoja ja osa vain tuijottelee vihreään lempeyteen ja antaa tammien, pyökkien ja lehmusten hoitaa itseään. Saksalaiset liikkuvat mielellään ryhmissä. Kaltaisiani erakoita kohtaan harvoin. Eläkeläisryhmillä on usein eväitä mukanaan ja iloinen sorina kuuluu kauas, kun mummot ja papat levittävät punaruutuisia liinojaan ja eväitään nurmikkoalueille. Siinä he sitten istuvat rauhassa pitkän aikaa, syövät sämpylöitä, juovat lasillisen viiniä ja nauttivat elämästä. Roskia ei teiden ja polkujen varsilla näy, roskalaatikoita kylläkin.

Terhoja puusa, maassa ja päässä.

Klövensteen on suurin Hampurin alueella oleva luonnonsuojelualue tai metsäalue. Se pitää sisällään myös laajat aidatut alueet tai tarhat villisioille ja kauriille. Mahtuupa metsikköön muutama lasten leikkikenttä ja kuntopolku välineineen. Mitäpä puuttuu ? Kun ylistin Klövensteeniä fb:ssä ensimmäisen kerran, kommentoi Saksassa asuva siskonpoikani saksalaisten metsärakkautta näin: saksalainen ei mene metsään, ellei sinne ole tietä ja siellä ole Kneipea (ravintola/oluttupa). Ja onhan se tai itse asiassa kaksikin, Pony-Waldschänk ja Kleine Waldschänk. Minä en pane ollenkaan pahakseni tätä saksalaista tapaa. Molemmissa ratsastajat voivat kiinnittää hevosensa ravintolan edessä olevaan puomiin virkistäytymisen ajaksi. Hevosenkakkaroilla ruokaravintolan vieressä ei siis ole terveydellistä haittaa. Koirat ovat luonnollisesti tervetulleita.

Viherterapiaa.

Klövensteen on taikametsä. Kun katsoo oikein tarkasti, siellä voi nähdä kaikki salaperäisimmät metsän asukkaat. Ja olen ihan varma, että hobitit Frodo, Bilbo ja kumppanit olisivat viihtyneet täällä. Tai Kontu onkin oikeasti täällä. Enttien hmhmhm-huminaa kuunnellessa maailma on kaunis ja hyvä ja olen sovussa itseni ja maailman kanssa.

Kun kevät saa pyökin lehtimään ja virtaa mahla sen,

kun virralla valo kimmeltää ja tuuli on luoteinen,

kun askel on kevyt ja hengitys; sää vuorilla viileää

palaa luokseni, palaa luokseni, sano: kaunis on maani tää.

Kevät saa niityille, kedoille, ja vilja jo orastaa,

kun yrttitarhojen kukinnot ovat lunta hohtavaa,

kun sade ja aurinko ylle maan sulotuoksua levittää,

minä tänne jään, en lähde pois, sillä kaunis on maani tää.

( Taru sormusten herrasta, J. R. R. Tolkien )