Ruma on kaunista

 

Tämä maisema on rakas äidille ja minulle.

Täällä ajatukset kieppuvat elämän ja kuoleman rajapinnassa. Itku ja nauru taivaltavat käytävillä käsi kädessä ja pitävät ihan omaa pientä kivaa. Kun vastaan kävelee alusvaatteissaan sotaveteraani Keijo, joka on varastanut kaulaansa Elsan vaaleanpunaiset helmet, ei omaa itkuaan naurusta erota. Hoitaja kertoo lempeästi, että Elsalle tulee paha mieli, jos ei saa helmiä takaisin. Keijo ei pane vastaa. Tietää varmaan, että parin tunnin päästä, hän voi varastaa ne uudelleen. 

Veteraani Veikko tulee äidin huoneeseen: ”Voi hyvänen aika, kyllä on niin huonon näköinen tuo mies, ei sitä voi enää rintamalle laittaa eikä kotiinkaan, kuolee kohta, onkohan tuolla edes vaimoa ? ” Niinpä. Sirkka kulkee koko ajan itkua hyristen käytävän päästä toiseen ja etsii lapsiaan. Kun sohvalta löytyy nukke, alkaa hellä ja kaunis sopertelu, että siinähän sinä nyt olet ja miten sinä sillä lailla menit piiloon ja äidille tuli hätä ja voi äidin pientä. Suurisilmäinen nukke tuijottaa takaisin ja melkein tukehtuu Sirkan syliin. Ja unohtuu pian sohvalle ja uusi etsintäleikki alkaa. Ryhdikkäästi kulkeva Esko on taas irrottanut yhden sanomalehden sivun ja laskostanut sen huolellisesti. Hän tulee luokseni ja ojentaa paperin. ” Tässä ovat ne kaikki tiedot, joita tarvitaan, kaikki on tässä, nyt minä voin lähteä kotiin ”. Mutta Esko ei voi lähteä. Ei enää muualle kuin loppukotiin, sitten aikanaan.

Täällä kuolema tuntuu lempeältä, lähes ystävältä ja vapaudelta.  Istun äidin huoneessa ja kuuntelen kipuitkua. Lääkkeen vahvuus ei riitäkään, mutta onneksi meidän omaisten aktiivisuus on auttanut ja pian äiti saa vahvempaa. SOTE:sta on otettu yhteyttä. Mietin, miten onnekkaita ovat koirat, joiden omistaja ymmärtää vapauttaa ne kivusta ajoissa. Mietin, miten surullisessa asemassa vanhukset, joita kukaan ei käy katsomassa ja joiden puolesta kukaan ei tappele. Elämme hyvinvointisuomessa ja vuosi on 2014. Asia tuntuu välillä isolta vitsiltä. Mietin hoitajien jaksamista, sillä heitähän ei ole kuultu ja ei kuulla. Päätökset tekee joku, joka tietää asioiden oikean laidan paremmin katsoessaan sieltä monta kilometriä ruohonjuuritason yläpuolelta. Jos uskallat sanoa sadun pojan tapaan, ettei keisarilla olekaan vaatteita, olet ikävä ihminen ja et kuulu joukkoon. On kuuluttava pääporukkaan, joka kulkee keisarin perässä. Silloin on menestyjä ja on helppo hymyillä. Ja ihan millä elämänalueella tahansa.Toisinaanajattelijat ovat vaan katkeria.

Mietin eutanasiaa. Naistenlehdessä kerrotaan suomalaisesta sairaanhoitajasta, joka romahti joutuessaan yövuoroon hollantilaisessa sairaalassa, jossa 26-vuotias vaikeasti, parantumattomasti ja kovissa kivuissa oleva mies saatettiin kuolemaan läheisten läsnä ollessa. Vaikeita asioita. Helpompaa on lukea netistä tärkeitä uutisia, niinkuin että joku Sabina Särkkä on tyytyväinen pyllyynsä ja Ville Virtasen mielestä julkisuudessa kolhiintuu ja hiusten värjäys ei aina onnistu.

On pakko hakea kahvia ja jotain suolaista. Minun suosikkipappani Paavo sanoo taas, kun kävelen ohi:” Voi hyvänen aika miten korkea.” Hymyilen Paavolle ja tekisi mieli antaa suukko poskelle. Ehkä seuraavalla kerralla.

Runotyttö äiti.

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään.

Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.

Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa,

onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,

onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto

tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.

Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään.

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.

Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme – hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,

hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.

Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla

ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.

Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,

hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,

hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.

Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen?

En tiedä enää.

Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,

hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä

hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.

Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,

hän antaa meille ylintä elämässä:

rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.

( Edith Södergran )