Yökafkaa

Iisalmen kaunein tyttö.

Kello on 01.20 ja sade rummuttaa ikkunoita luisevilla sormillaan,tuuli hengittää huohottaen ja haluaa sisälle. Makaan palvelutalon reunallisessa sairasvuoteessa. Yövalon tummat varjoperhoset leikkivät haileanvaaleilla seinillä ja mietin vessapaperia. Se on täällä mahdollisimman ohutta, kovaa, eiminkäänväristä ja varmasti mahdollisimman halpaa. Täällä sotaveteraani- ja tuetun palveluasumisen osastolla sen pitäisi olla pehmeää ja paksua ja täynnä kauniita kuvia. Sellaista, että sillä voisi niistää myös nenän ja pyyhkiä silmät. Sillä täällä ne täällä vuotavat usein.

Eilen illalla, kun sisareni kanssa asettauduimme yöpuulle laitasänkyihin, minua pelotti. Pelotti, että aamulla minulle on käynyt samoin kuin Kafkan Gregor Samsalle novellissa Muodonmuutos. "Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Minusta ei olisi tullut syöpäläistä, vaan vanhus ja en pääsisikään pois ja minulle laitettaisiin vaipat ja ruokaliina ja ulostuslääke ja hoitajat puhuisivat minulle kuin pikkulapselle eivätkä näkisi, että se olen minä ja ymmärrän vielä melkein kaiken ja haluan syödä suklaata ja juoda punaviiniä ja silittää koiraa ja tuoksutella kukkia ja saada suudelman ja olla sylissä. Ja nähdä auringon ja kissankellot. Miten kukaan enää näkisi minää sisälläni, kun iho on pyöritetty luiden ympärille niin tiukasti, että hätkähdyttävä yhtymäkuva on nälkään kuollut keskitysleirivanki. Syvällä kuopissa olevat silmäni eivät enää jaksa kohdistua mihinkään ja en osaa enää muodostaa muille tuttuja sanoja ja kukaan ei enää ymmärrä kieltäni, minun kieltäni, alkuitkua, jolla tulinkin maailmaan kauan sitten… Äiti valittaa hiljaa naapurihuoneessa, mutta nukahtaa uudelleen. Siellä hän köllöttää, Iisalmen kaunein tyttö ja maailman paras äiti, minun äitini.

Pyörittelen peittoa ympärilleni ja tutustun petipaikkaani. Sanon siskolle, että nyt otetaan selfiet. Niin tekisi pääministerimme Stubb, joten hymyä naamaan ja täällä ollaan ja ollaan positiivisia ja tiimi ja hyvässä hengessä ja sillä lailla ne asiat järjestyvät ja ydinjätteet vaikka eduskunnan lisärakennukseen. Sisko ei suostu. Ja sitten mietin, että tähän selfie-ilmiöönhän meidät on nyt opetettu ja totutettu. Että  koko ajan ja joka päivä vaan kuvia omasta naamasta sosiaaliseen mediaan ja hymy on tärkeä, koska sehän kertoo, että hyvin menee, vaikka ei menisikään. Kaikkien koko ajan tiedettävä, että jos vaikka olen vessassa tai kenen kanssa ja mitä syön ja juon ja mitä teen seuraavaksi ja kenen kanssa ja ensi viikolla ja sitten koira/kissa/hevonen/marsu/hamsteri/lapsi edestä ja takaa ja sivusta ja makaa ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja ihanaa ja hymyä vaan. Ja sitten me mietitään, miksi asiat ja arvot ovat niin kuin ovat. Meillä on vain itsemme. Sydänsydänsydän.

Kuulen kun yöhoitaja menee kääntämään äidin, hellästi ja varmasti ja lempeästi. Ja yhtä äkkiä minä rakastan kaikkia Suomen sairaanhoitajia ja perushoitajia ja niitä kaikkia ja erityisesti niitä, jotka tekevät työtä vanhusten kanssa. Mietin myös, mitähän tästä työstä tuumisi Tiivolan Timo ( Lääkeyhtiö Nycomed  ) päiväpalkka 20 017€ tai Pesosen Jussi ( UPM ) päiväpalkka 9180€ ja päätän iltarukouksessa pyytää heille muodonmuutosta kovakaulusmiehestä perushoitajaksi vuodeosastolle ihan pikkusen pienemmällä palkalla. 

Sitten aivoni alkavat laukata sellaisella vauhdilla, että tiedän, ettei uni tule. Sisko keittää kupillisen kahvia ja istumme hämärässä. Veteraani talon toisessa päässä herää ja laittaa radion täysille. Chisu laulaa:” Anna mun mennä ”. Äiti laulaa mukana.