Raskasta ja rakasta...

Minä muistan jokaikisen puhelinsoiton ihan tarkkaan, ajan ja paikan ja sen raskaan kiven, joka laskeutui  väkisin vatsanpohjalle puhelun aikana. Ei voi olla totta-tunteen ja epäuskon. Unenomaisen olotilan, että en sillä hetkellä eläkään omaa elämääni, vaan kyse on jostakin pahasta elokuvasta, jota olen itseni ulkopuolella seuraamassa. Vaiheen, jolloin elää ihan tunteettomassa tilassa, mikään ei tunnu missään eikä miltään. Itkun ja huudon. Sen jälkeisen syyllisyyden ja tuskan. Ja sitten asian ajattelun ja käsittelyn ,hitaan työstämisen, kunnes kaikki siirtyy isoksi solmuksi omassa elämänlangassa. Solmu ei unohdu, mutta sen kanssa osaa elää ja elämän kudelmassa sen kohtaa aina uusissa kerroksissa. Avata sitä ei voi.

Nuo kahdeksan vuoden aika-akselille sijoittuvat kolme puhelinsoittoa olivat ilmoituksia minulle läheisten, tärkeiden ja rakkaiden ihmisen poistumisesta tältä planeetalta itse suunniteltuna ajankohtana. Minä en ollut kenekään kohdalla lainkaan selvillä siitä, miten outoon suuntaan asiat olivat jostain syystä kulkemassa. Yhden kanssa jopa juttelin puhelimessa  muutama päivä ennen hänen omaa päätöstään.  Olisi tietysti pitänyt olla selvännäkijä. Ymmärttää jostakin pienestä merkistä, että jotain on pielessä. Nähdä epätoivo tai uupumus. Mutta ei. Jäljelle jää vain isot ja huutavat kysymysmerkit. Ja sen asian ymmärtäminen, ettei niihin koskaan löydy vastausta. 

Luin jostakin, että omaa ratkaisua pitää kunnioittaa. Minä en siihen ole pystynyt.  Olen oppinut hyväksymään, mutta en ymmärtään. Ja kunnioittamisen liitän vahvasti vain elämän kunnioittamiseen. Olen yrittänyt antaa anteeksi ja onnistunutkin.Viha, jota tunsin jokaista heitä kohtaan tai heidän tekoaan kohtaan oli raskas, pala palalta purettava muuri. Jokaikinen pala on ollut osa yritystä antaa anteeksi.  Näinkin kauan tapahtumien jälkeen, en voi olla ihan varma, onko jokaisen muuri kokonaan murskattu. Hei sinä siellä jossain.Yritän antaa anteeksi, että olen nähnyt läheistesi murtuvan tekosi takia. Olen nähnyt heidän  vanhenevan, kovettuvan, sairastuvan,masentuvan. Kenenkään elämä ei ole enää samanlaista. Millä oikeudella  senkin itsekäs paskiainen ja raukka ? Et miettinyt yhtään meitä muita ja sitä mustuutta, minkä jätät jälkeesi. Siitäs sait/saitte, vai ?

Oma mustin hetkeni liittyy uupumiseen.Viiden tunnin ajomatka ei ollut helppo ja kevyt vanhushuollossa, silloin kun sopivaa hoitopaikkaa ei ollut vielä löytynyt ja hälytyksiä herra A:n kourissa kiemurtelevista vanhuksista tuli tämän tästä. Huoli vei myös yöunet  ja selässä oli koko ajan Himalajan laajuinen taakka. Keskiviikko, marraskuinen lapastenkokoisten läiskien  räntäsade. Pimeys ja sohjoinen tie. Huonot pyyhkimet ja toimimaton pissapoika. Yksinäisyyden tunne.Väsymys ja vitutus. Ajamista ja ajamista taas, taas, taas ja en jaksa ja tämä ei lopu koskaan. Ja ainaa vaan minä. Muutaman sekunnin ajan harkitsin ihan vakavasti. Rekka olisi päättänyt kaiken tuon kidutukselta tuntuvan. Mutta en vaan voinut, vaikka teki mieli ja joku paha ääni pääni sisällä siihen kannusti. Takapenkillä istui minulle kaksi rakkaista rakkainta, koiratTaimi ja Olavi. Ja ajomatkan päässä odotti  toiset kaksi rakkaista rakkainta, äiti ja isä.Reissun jälkeen menin työterveyshuoltoon.  Vaikea masennus ja uupumus. Lääkkeet ja lomaa. Pimeys ei voittanut. 

Pyhäinpäiväviikoloppuna muistellaan kuolleita läheisiä. Eräällä pienellä paikkakunnalla omaiset ja läheiset ja ystävät joutuvat saattamaan hautaan upean,  viisaan ja vahvan nuoren naisen, 26vee. Hän olisi halunnut elää. Rakastaa. Perustaa perheen.Opiskella ja tehdä työtä. Väsyäkin.Paijata koiria. Kulkea luonnossa. Nauttia elämästä. Hän ei voinut valita. 

Der Alte

 

Teddybär sai kodin.

Sieltä se katseli minua surullisilla nappisilmillään keskeltä Undelohin kylän Flohmarktin myyntipöytää. Se istui yksin keski-ikäisen poninhäntämiehen tavaranpaljouden keskellä. Minä, joka olin juuri tehnyt päätöksen olla ostamatta ainakaan vuoteen yhtään mitään, tunsin sen silmät selässäni joka kerta, kun yritin sen unohtaa ja lähteä pois. Kylän rouvaväki oli kaivellut pölystä vanhoja posliinejaan, teekannujaan, hopeitaan ja turkkejaan ja ensimmäinen sortuma eli vaasi oli jo lähtenyt kainaloon ihan vaan sen vuoksi, että nuo hyväosaiset myivät ylijäämätavaroitaan eläinsuojelun hyväksi. Mies yritti tempoa kädestä pois, pois ja nummelle patikoimaan, mutta joku porasi selkääni niin lujaa, että pakeneminen ei kannattanut.  " Tämä tarvitsee uuden kodin ” sopertelin myyjämiehelle melkein itku kurkussa, en tinkinyt, vaan otin sen vaan syliin ja laskin rahat myyjän kouraan. Niin sai vanha puruilla täytetty Teddybär uuden kodin ja minä sielunrauhan ja uuden ystävän. 

Pieni polku metsän halki vie.

Miehen huumorintaju ei riittänyt enää siihen, että olisin saanut ottaa nallukan mukaan nummipatikoinnille ja niin vielä nimeä vailla oleva nalle jäi päiväunille Pitzin takapenkille, kun suuntasimme kohti Lüneburger Heiden luonnonpuistoa. Ja kaikki oli taas niin gemütlich, niin gemütlich, että melkein rupesi jo ärsyttämään. Oli postikorttimaisia vossikoita, joilla huonojalkaiset  tai muuten vaan laiskat pääsivät kurkistamaan tuon erikoisen alueen sisälle. Ja onnellsia ratsastajia laukkaamassa polkuja pitkin. Kertakaikkisen ärsyttävää sakkia !

Laukan hurmaa ylämäessä.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lokakuun lopussa lämpökin nousi vielä viiteentoista. Paljon vanhoja, siis oikeasti ikäihmisiä patikoimassa hyväkuntoisina ja käsikkäin ja Guten morgen vaan kaikille ja kävelysauvat ja miehillä tietysti sammalenvihreät vakosamettihousut ja ruututakki ja naisille jotain samankaltaista Burberryä. Ja kaikki niin hvväntuulisia ja onnellisia ja satoja poskipusuja ja sitten terassilla lounasta ja valkoviiniä ja kevyttä rupattelua Saksan ylivoimaisuudesta maailmassa. Kääk.

 Missä täällä on kahdeksankymmenendenierin ruskeat mummosukkahousut ja teryleenimekot ja verryttelyhousut ja tuulipuvut ? Suolentoiminta ? Kolotus ? Sairaudet ? Dementia ? Nämä vanhukset eivät kyllä suostu siihen , että sanotaan että olkaa hyvä vaan ja pissatkaa vaippoihin, meillä on kiire. Sanovat että Pipi machen vaan itse ja sitten tulee ebenpuisesta kepistä päähän Donnerwetter ja Teufel !

Kanervikkoa, nyt jo parhaat päivänsä nähneenä.

Täällä mummot laittavat ripsiväliä ja luomiväriä ja eisenväliä, vaikka ryppyihin leviäisikin. Viikonlopuksi laitetaan kampaajalla viikonlopputukka, koska viikonloppuna pitää olla nättinä.  Undelohin kippiksellä näin ihanan ihan hopeanharmaahiuksisen mummelin, joka oli ihan häpeilemättä laittanut minihameen ja vaaleanpunaiset mokkasaapikkaat. Hän oli kaunis ja onnellinen. Meillä kai sukulaiset veisivät nolostuneina. pakkohoitoon laitokseen. Täällä vanhukset tuntuvat elävän ja nauttivan. Nummila törmäsimme pariskuntaan, joiden matkanteko oli monien kävelykeppien kanssa niin hidasta että hirvitti. Toinen toistaan tukien auttoi urheilijaukki ystäväänsä tai oikeastaan vaimoaan. Ja sinne jonnekin kanervamaailmaan  he jatkoivat matkaa hyvänpäiväntoivotusten jälkeen. Prima !

Südermühleä.

Erilaisten muorien ihmettelyn lisäksi mietin, että miksi ne saksalaiset oikein Suomeen tunkevat lomalle. Omassa maassakin on niin paljon luontoa, rauhaa ja hiljaisuutta. Saksan ei tarvitse paljon markkinoida ulkomaille näitä omia luonnonihmeitään. Pitävät varmaan mieluummin omana tietonaan.Lüneburger Heidessa oli nyt kanervien kukinta-aika jo ohi, mutta kyllä patikointi maistui  syksyisessäkin maisemassa. Ja voin vain kuvitella, miltä siellä näyttää elokuussa, kun lilassa hohtava kanervameri on parhaimmillaan ja lampaat ja hevoset laiduntavat vapaina. Alue on laaja ( yli 100 000 hehtaaria ) ja mahdollsiia ”lähtöpaikkoja” on useita ja vaellus/ratsastuskilometrien määrä yli tuhat. Ja saksalaiseen tyyliinhän kuuluu, että kävelijät, polkupyöräilijät ja ratsastajat  mahtuvat samoille reiteille. Merkityiltä poluilta ei saa poistua. Südermühlessä on ihana Hof, jonne voi mennä lomalle myös oman hevosen kanssa ( hymiö ). Ihan liian kivaa.

Hevoshotellin pihaa.

 http://www.hotel-sudermuehlen.de/

http://www.naturpark-lueneburger-heide.de/

Hellmut ??

Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
Vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa,
Elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.
Iloon ei tarpeen tavaraa hankkia.
Onneen ei tarvita edes pankkia.
( Elina Karjalainen )

Rauhanhovissa sielun rauhaa

Puiden syliin.

 Onko se rakkautta, kun lähtee toisen seuraksi hautausmaalle koko sunnuntaipäiväksi, kun kesä on tullut tilapäisesti takaisin, lämmintä on +18C ja aurinko paistaa. On se. Ja minnekäpä sitä muuallekaan sunnuntaina. Oma mieli askartelee vielä paljon elämän rajallisuudessa, niin että moporetki Ohlsdorfiin oli luonteva keino tutkailla tuntojaan. Ja niinhän siinä kävi, että silmät sumentuivat jo alkumetreillä ennen kuin mopon selästä pääsi maan kamaralle. Jos hautausmaa voisi samalla olla paratiisi, niin siellä olimme. 

Kun on joutunut riisumaan viimeisen turvahaalarin, on herkkänä kaikelle ja monia asioita katsoo erilaisin silmin. Saksan kielen vastine hautausmaalle on Friedhof eli vapaasti suomennettuna rauhanpiha tai rauhanhovi tai sovunmaa. Sana tuntuu lempeältä eikä yhtään pelottavalta.Jo  vuonna1877 avattu  Friedhof Ohlsdorf on maailman suurin puutarhahautausmaa ja sen pinta-ala on melkein 400 hehtaaria. Se on myös suosittu matkakohde. En ihmettele, vaikka se ei varmaan ole mediaseksikästä tai trendikästä. Mutta kävely tuon uskomattoman vihreyden sisällä antaa voimaa ja rauhoittaa. Hyvät henget liikkuvat. Vanhat puut ovat nähneet paljon. Kädet eivät riitä monenkaan rungon ympärille. Rhododendronkujat  polkuineen johtavat kulkijan yllätyksestä toiseen. Ja voi vain kuvitella, miltä siellä kesäkuussa näyttää, kun tuhannet alppiruusut ovat kukassa. 

Rhodoja ja rhodoja ja rhodoja.

 

Ensimmäisen maailmansodan sotilaita.

Tärkeiden suurmiesten mahtipontisia muistomerkkejä ja historiaa. Sammaloituneita hautakiviä, muistolaattoja ja kukkaloistoa. Paljon pieniä ja isoja enkelipatsaita. Valokuvia haudoilla, eläinpatsaita, kivisydämiä. Paljon surua , kaipausta ja rakkautta. Lauseita hautakivissä: Der Weg ist das Ziel. Deine Liebe bleibt. Syksyn lehdet lepäävät poluilla. Mummoja ja pappoja, jotka istuvat penkeillä ja vetävät henkeä sen jälkeen, kun ovat käyneet hoitamassa tulevaa lepopaikkaansa. Naisia kitkemässä Garten der Frauenissa eli sellaisessa osassa hautausmaata, johon on koottu vain naisten hautamuistomerkkejä ja johon vain nainen voi ostaa itselleen uurnapaikan. Ja tämä Friedhof Ohlsdorf on lepopaikka kaikkiin uskontokuntiin kuuluville.

Garten der Frauen

En tiedä onko se saksalaista järjestelmällisyyttä vai mitä, mutta täällä tuntuu olevan ihan luontevaa varata itselleen hautapaikka jo eläessään. Monia hautapaikkoja hoidetaan jo ennen kuin siellä lepää ketään. Uurnapaikka Garten der Frauen:ssa maksaa 1350€. Kun kuulin tästä saksalaisesta tavasta ensimmäisen kerran ajatus oli minusta ihan kamala ja jopa sairas ja hullu. Mutta nyt jotenkin näen sen eri tavalla. Ajatus elämän loppumisesta on pelottava. Ehkä tuo outo tapa tuo sen jollain lailla tutuksi ja luonnolliseksi osaksi elämään. Ja korostaa elämän lahjaa, jokaikisen päivän suurta iloa ja kiitollisuuden tunnetta. Minua se jäi kiehtomaan. Varsinkin lepopaikka puiden alla eli Letzte Ruhe unter Baumen on kaunis nurmikkoalue, jota vanhat tammet ja koivut kiertävät. Sinne uurnat lasketaan puiden alle lepoon.  Muistokiville on tuota kukkasia ja kynttilöitä. Moni muistolaatta odottaa vielä tulijaansa ja tänne on mahdollista päästä nukkumaan myös tuntemattomana, puiden syliin. 

Puuhautojen muistolaattoja.

 Hautausmaat ovat täynnä tarinoita. Sitä on kai tullut ihan sairaan vanhaksi, kun elämän kauneuden alkaa nähdä tämmöisissäkin asioissa. Asuipa Hampurissa Lydia Adelheit Hellenbrecht 1844-1920. Menetettyään miehensä koleraan, pukeutui Lydia päivittäin mustaan surupukuun ja alkoi ruokkia lintusia. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että hänen miehensä on palannut maan päälle pienenä varpusena ja hänen pitää pitää niistä huolta. Molemmat olivat äärettömän eläinrakkaita. Samalla muistokivellä oleva sitruuna taas kertoo Henriette Johanne Marie Mülleristä, joka myi yötä päivää sitruunoita  Hampurin kapakoiden edustalla ja myyntihuuto ”Zitrooneen” oli kuuluisa. Marie toimitettiin mielisairaalaan ja siellä hän kuoli.Molemmat ovat saaneet tittelin Hamburger Originale=omaperäinen eli meillä sanottaisiin varmaan kylähullu. Lintulyylin ja sitruunalyylin pienet merkittävät elämät.Tallessa.

Vai elämää...

 

”Siellä he kulkevat tähtien rivissä, kirkasta vanaa, isä ja äiti peräkanaa..” kirjoittaa kauniisti Lauri Viita. Minusta on tullut orpo. Se tuntuu lohduttomalta, yksinäiseltä ja pelottavalta, vaikka huoltosuhde oli jo kauan sitten vaihtanut suuntaa. Joku elämän merkillinen ketju, syntymän ja kuoleman arvoitus on todentunut. Äiti ja isä jatkuvat minussa ja minä en jatku kenessäkään. Tässä hetkessä se tuntuu jotenkin äärettömän tyhjältä ja tarkoituksettomalta.  Äiti kuuli ja tunsi minun ensimmäisen henkäykseni maailmaan. Minä taas sain pitää äitiä kädestä kiinni, kun hän hauraasti jätti jäähyväiset tälle todellisuudelle. Se oli lohduttavaa, ainutlaatuista ja arvokasta. Ja sai väistämättä itsekkäästi ajattelemaan, että onko luonani ketään, kun lähden täältä jonnekin, sinne, mistä en mitään tiedä. Kuka lukee minulle runoja viimeisenä iltana ja silittää otsaani ja kertoo, että rakastaa. Kuka laittaa minulle kukkamekon ja vaaleanpunaista huulipunaa ? 

Nyt äitiä hoitaneet palvelutalon henkilökuntaenkelit pukivat kanssani äidin päälle sinisen mekon. Kampasivat hiukset ja laittoivat pienen pisaran lempihajuvettä korvan taakse. Hakivat kukkia ja sytyttivät kynttilän. Tutut hoitavat kädet joka puolella nostamassa ja siirtämässä, lempeästi ja varmasti.. Kaikki on kiireetöntä ja rauhallista. Ja kaiken sen lisäksi he kantoivat minuakin, ammattimaisella, mutta aidolla ja vahvalla otteella. Silitimme yhdessä kasvoja, jotka kuoleman kivuttoman vapauden jälkeen olivat sileät ja kauniit ja levolliset. Seisoimme pitkään kuolinvuoteen vierellä ja yhteen ääneen totesimme, että nyt Iisalmen kaunein tyttö on siellä Eskon luona. Niin pitääkin olla.
Näin hoitajat ovat saaneet ja halunneet tehdä tutuille asukkaille tähän asti. Tuo kirosanaksi muuttunut SOTE on tuonut muutoksen tähänkin asiaan. Jos asiat olisivat juosseet uutta tahtoa noudattaen, olisi äidin luokse saapunut pari tuntematonta ihmistä, jotka tehokkaasti ja ammattimaisesti olisivat pukeneet äidin valkoiseen paperipukuun ja pussiin ja siitä sitten nopeasti terveyskeskuksen kylmiöön. Hoitokodin alakerrassa sijaitseva kylmiö/kappeli kun eivät ole enää uusien sääntöjen mukaan ole käytettävissä. Sanoo SOTE-uudistus, tuo epämääräinen musta möykky, jonka paremmuudesta en ole vielä kuullut yhtään sanaa muiden kuin sitä suunnitelleiden virkamiesten/poliitikkojen suusta. Tietysti voi ajatella, että mitä sen nyt sitten enää on väliä, kuoleman jälkeen. Ja taas vain yksittäistapaus. Ja valitettavaa. Mutta on sillä, vaikka arvokas vanhuus ja kuolema ovat vain sanoja juhlapuheissa. 

Ja oli sillä väliä ainakin väliä äidin viimeisten viikkojen kivuttomuudessa. Riittävä apu saatiin, kun sisareni matkusti Helsingistä asian hoitamaan. Ja kohtasi terveyskeskuksessa toisella yrittämällä lääkärin, jolla oli ymmärrys. Ensimmäinen yritys käänsi valkoisen selkänsä, sanan varsinaisessa merkityksessä ja sanaakaan sanomatta. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi, että sääntöjen mukaan hoitokodissa olevat lääkärit eivät saa kirjoittaa lääkkeitä tehostetun palveluasumisen asiakkaille. Terveyskeskukseen on nimetty lääkäri heitä varten. Lääkäri, jota hoitajat eivät ole yhtään kertaa tavoittaneet puhelimella. Lääkäri, joka ei ole kertaakaan käynyt hoitokodissa. Lääkäri, joka ei tiedä, että tämä on hänen tehtävänsä. Minulle kerrottiin, että niin on sovittu jossain palaverissa ja kirjattu paperiin ja asiakirjoihin ja laitettu jopa mappiin. Silloinhan se asia on hoidettu. Ja tehokkaasti.

Äiti kirjoitti vihreään kirjaan muistiin rakastamiaan runoja ja omia ajatuksiaan. Viimeiseltä sivulta, ennen kuin herra A. otti äidin lopullisesti haltuunsa, löytyvät sanat: ”Lapset ovat elämän suola, rakastan kaikkia lapsiani, he ovat parasta, mitä olen aikaan saanut ja tunnen olevani osa heissä, pitkää, pitkää elämän ketjua. ”

…Siellä he jollakin planeetalla

puutarhakeinussa pihlajan alla

viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa

morsiusparina Tampereen puistoissa -

ostaen kahvit ja pullat kai,

jos sattuu olemaan perjantai…( Lauri Viita, Alfhild )