Raskasta ja rakasta...

Minä muistan jokaikisen puhelinsoiton ihan tarkkaan, ajan ja paikan ja sen raskaan kiven, joka laskeutui  väkisin vatsanpohjalle puhelun aikana. Ei voi olla totta-tunteen ja epäuskon. Unenomaisen olotilan, että en sillä hetkellä eläkään omaa elämääni, vaan kyse on jostakin pahasta elokuvasta, jota olen itseni ulkopuolella seuraamassa. Vaiheen, jolloin elää ihan tunteettomassa tilassa, mikään ei tunnu missään eikä miltään. Itkun ja huudon. Sen jälkeisen syyllisyyden ja tuskan. Ja sitten asian ajattelun ja käsittelyn ,hitaan työstämisen, kunnes kaikki siirtyy isoksi solmuksi omassa elämänlangassa. Solmu ei unohdu, mutta sen kanssa osaa elää ja elämän kudelmassa sen kohtaa aina uusissa kerroksissa. Avata sitä ei voi.

Nuo kahdeksan vuoden aika-akselille sijoittuvat kolme puhelinsoittoa olivat ilmoituksia minulle läheisten, tärkeiden ja rakkaiden ihmisen poistumisesta tältä planeetalta itse suunniteltuna ajankohtana. Minä en ollut kenekään kohdalla lainkaan selvillä siitä, miten outoon suuntaan asiat olivat jostain syystä kulkemassa. Yhden kanssa jopa juttelin puhelimessa  muutama päivä ennen hänen omaa päätöstään.  Olisi tietysti pitänyt olla selvännäkijä. Ymmärttää jostakin pienestä merkistä, että jotain on pielessä. Nähdä epätoivo tai uupumus. Mutta ei. Jäljelle jää vain isot ja huutavat kysymysmerkit. Ja sen asian ymmärtäminen, ettei niihin koskaan löydy vastausta. 

Luin jostakin, että omaa ratkaisua pitää kunnioittaa. Minä en siihen ole pystynyt.  Olen oppinut hyväksymään, mutta en ymmärtään. Ja kunnioittamisen liitän vahvasti vain elämän kunnioittamiseen. Olen yrittänyt antaa anteeksi ja onnistunutkin.Viha, jota tunsin jokaista heitä kohtaan tai heidän tekoaan kohtaan oli raskas, pala palalta purettava muuri. Jokaikinen pala on ollut osa yritystä antaa anteeksi.  Näinkin kauan tapahtumien jälkeen, en voi olla ihan varma, onko jokaisen muuri kokonaan murskattu. Hei sinä siellä jossain.Yritän antaa anteeksi, että olen nähnyt läheistesi murtuvan tekosi takia. Olen nähnyt heidän  vanhenevan, kovettuvan, sairastuvan,masentuvan. Kenenkään elämä ei ole enää samanlaista. Millä oikeudella  senkin itsekäs paskiainen ja raukka ? Et miettinyt yhtään meitä muita ja sitä mustuutta, minkä jätät jälkeesi. Siitäs sait/saitte, vai ?

Oma mustin hetkeni liittyy uupumiseen.Viiden tunnin ajomatka ei ollut helppo ja kevyt vanhushuollossa, silloin kun sopivaa hoitopaikkaa ei ollut vielä löytynyt ja hälytyksiä herra A:n kourissa kiemurtelevista vanhuksista tuli tämän tästä. Huoli vei myös yöunet  ja selässä oli koko ajan Himalajan laajuinen taakka. Keskiviikko, marraskuinen lapastenkokoisten läiskien  räntäsade. Pimeys ja sohjoinen tie. Huonot pyyhkimet ja toimimaton pissapoika. Yksinäisyyden tunne.Väsymys ja vitutus. Ajamista ja ajamista taas, taas, taas ja en jaksa ja tämä ei lopu koskaan. Ja ainaa vaan minä. Muutaman sekunnin ajan harkitsin ihan vakavasti. Rekka olisi päättänyt kaiken tuon kidutukselta tuntuvan. Mutta en vaan voinut, vaikka teki mieli ja joku paha ääni pääni sisällä siihen kannusti. Takapenkillä istui minulle kaksi rakkaista rakkainta, koiratTaimi ja Olavi. Ja ajomatkan päässä odotti  toiset kaksi rakkaista rakkainta, äiti ja isä.Reissun jälkeen menin työterveyshuoltoon.  Vaikea masennus ja uupumus. Lääkkeet ja lomaa. Pimeys ei voittanut. 

Pyhäinpäiväviikoloppuna muistellaan kuolleita läheisiä. Eräällä pienellä paikkakunnalla omaiset ja läheiset ja ystävät joutuvat saattamaan hautaan upean,  viisaan ja vahvan nuoren naisen, 26vee. Hän olisi halunnut elää. Rakastaa. Perustaa perheen.Opiskella ja tehdä työtä. Väsyäkin.Paijata koiria. Kulkea luonnossa. Nauttia elämästä. Hän ei voinut valita.