Wiisastelua (Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss mann schweigen....)

Lapsuusmuistoja. Uimapallo. Mittän niin ihanaa ei voinut ollakaan.

Tänään pakkailen laukkuja ja edessä on raskas matka Suomeen. Minulle kuoleman lopullisuus todentuu aina vasta hautajaisissa.Ajatus uudelleen kohtaamisesta on lohduttava, jos siihen pystyy ja haluaa uskoa. Minulle lohduttavampaa on tunne siitä, että he elävät rinnalla, muistoissa ja mielessä koko ajan. Vahvasti. Tiedän, missä kohtaa elämääni seuratessa Reeta-mummo pudistaa päätään.  Milloin Liisa-äiti nauraa ääneen ja milloin Esko-isä käskee harkitsemaan vielä hetken. Olen saanut elää hirvittävän turvallisen ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden ja saanut kaiken tuen myös aikuiselämässä siihen asti, kun roolit totaalisesti vaihtuivat. Olen myös onnellinen siitä, että ehdin kertoa monta kertaa heille, että rakastan. Välille ei jäänyt riitaa tai puhumattomia asioita.Se olisi raskas taakka.

Himmelmoorin suoalueella syksyn värejä ja rauhaa, joka tuuletta sielua.

Monesta asiasta olen kasvattajilleni kiitollinen. Näin jälkikäteen, aikuisiässä,  vanhana ja viisaana. Olen oppinut sanan EI ja hyväksymään pettymykset ja sen, ettei elämänjuna aina kulje haluttuun suuntaan. En ole saanut kaikkea, mitä olen halunnut. Karkit ja jätskit olivat juhlaa. Ja kermavaahto, jota rakastin yli kaiken.  En alle viisitoistavuotiaana päässyt illalla kylille. Enkä vielä lukiolaisenakaan töihin Saksaan Jugendherbergeriin, jonne parhaat kaverit menivät. En Turun Ruisrockkiin enkä Interrailille. Pettymyksiä, joita ei silloin voinut ymmärtää. Ja hyväksymistä ja rakkautta silloin, kun töppää ja joutuu Sonkajärven putkaan korkattuaan ensimmäisen punaviinipullonsa kavereiden kanssa. Mummo ja äiti itkevät, kun yrittävät pestä oksennusta uudesta sinisestä mokkatakista. Isä toteaa, että viina on viisasten juoma. Voi sitä häpeän määrää, mutta rakkautta ja välittämistä ei evätty ja luottamus omaan arvoon säilyi epävarmana finninaamaisena koipeliinina, joka niin halusi olla ihana ja kaunis ja rohkea.

Syksy se on, täälläkin.

 Minua on aina veettänyt, kun näen kaupassa vanhemman, joka kaksivuotiaan kanssa seisoo jugurttihyllyllä ja odottaa, että tuo ihmisentaimi osaa tehdä päätöksen, minkä noista kymmenistä jugurttimerkeistä hän haluaa valita. Olen varmaan tullut liian vanhaksi ja kuulun kerhoon ”ennen kaikki oli paremmin ja luntakin oli aina kainaloihin asti”, mutta olen sitä mieltä, että  ENNEN VANHAAN ainakin aikuiset olivat aikuisia ja lapset lapsia. Enkä puhu nyt alistamisesta tai piiskaamisesta. Toki maailma on täysin erilainen ja paljon ja hyviä asioita on tapahtunut.  Mutta jotain ihmeellistä on tapahtunut vanhemmuudessa. Eläinmaailmassa ( ja niitähän me emme ole )mikään ei ole modernisoitunut. Pennuista ja poikasista pidetään samojen tuhansienvuosisatojen perinteillä.Hoidetaan, huolletaan, välitetään, rakastetaan. Ja kurmuutetaan tarvittaessa= neuvotaan, mitä saa tehdä ja mitä ei ja mikä on oikeasti tärkeää elämässä. Sitä sanotaan suojelemiseksi ja sillä annetaan keinot elämässä selviytymiseen. Vanhempien tehtävää eläinmaailmassa ei voi delegoida koululle, kerholle, yhdistyksille tai lastensuojelulle.  Joskus aikuinen tarvitsee apua, jotta poikanen ei putoa pesästä. Lastensuojelun työntekijät ovat hätää kärsimässä. Mutta olisiko myös aika kysyä, miksi asiakasmäärä kasvaa tuota vauhtia ja hyvinvointivaltiosta on tullut pahoinvointivaltio. Voiko tehdä jotain muutaKIN kuin lisätä lastensuojelun työntekijöiden määrää ? 

Oikeassa Hamburger Börsessä viinimessuillaviikonloppuna.

 

Minulla ei ole lapsia. Enkä ole siis ole asiantuntija, mutta elämäni aikana olen nähnyt heitä monta ja monenlaista. Nähnyt sen, etteivät kaikki ihmisvanhemmat rakasta lapsiaan tai halua heistä huolehtia. Ja on oikeasti olemassa huonoja äitejä ja isiä, kaikissa yhteiskuntaluokissa ja koulutustaustoissa.  Ihan samalla lailla kuten on olemassa huonoja opettajia, lääkäreitä ja kampaajiakin.He eivät halua/pysty/jaksa/kykene tekemään työtään kunnolla. Ja taustaselitykset ovat kirjavia ja monimutkaisia.

Rakkauden ja aikuisenpuutteen  aistii  yleensä heti. Olen joutunut opettamaan ensimmäistä kertaa sanat: et saa/ei käy. Lopettamaan kiroilun ja/ tai äidin/isän homottelun/huorittelun palaverissa. Kertomaan/todistamaan/saamaan perille viestin, jonka olen itse saanut: Usko itseesi, toivo, luota, kiitä, anna anteeksi. Rakasta. Olet arvokas sellaisena kuin olet. Sellaisen repun kanssa on maailmanranta keveätä kiertää. Tuli vastaan mitä tahansa.

Jonkun rakas.

 Viisautta:

”Viisausopin lajit on: kaukoviisaus, jota on minulla hyvin paljon. Mitä se on?  Se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvalle suotu. Jolla sitä on, niin pitäkööt hyvänään!  Mutta tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa; asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maailmanranta kevyt kiertää...
Sitten on teoreettinen viisaus, jota on sanomalehdissä ja vaikka missä. Siinä asia kuvitellaan yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille...  Teoreettinen viisaus on kaukoviisauden veljenpoika, mutta linssi on vaivaisempi...
Käytännön viisaus on sitä, kun vanha kalttopääkettu juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä. Mutta polulla voi olla ketunrauta...  Vaan jos on lisäksi hyvä vainu, niin varmasti pärjää, paitsi jänis, joka menee mielellään lankaan, jos se on etevästi laitettu, vaan ei töherön käsialaa.
 Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä. Tässä lajissa on ihminen viisaimmillaan...  Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin.”
( Veikko Huovinen. Havukka-ahon ajattelija )