Muuttolintusen tie

Kevät on täällä menossa pitkillä loikilla kohti kesää, vaikka myrsky Eberhard sotkeutuikin sen pitkiin koipiin ja katkaisi etenemisen hetkeksi. Lumikellot ja krookukset kukkivat taas täyttä väriä ja narsissit ovat aukaisseet keltaiset kukkaovensa. Kevät voittaa talven, rakkaus vihan, hyvyys pahuuden.Elämän lait. Isohaarahaukat ovat saapuneet. Iltahämärissä taivaalla lentää satojen pitkäkoipien kurkiparvia. Ne ovat menossa Suomeen ja silloin minun sieluni tuntee jäätävää kotikevätikävää.  Ja niin minä ihmettelen tätä kovin hidasta kiinnittymistäni tähän saksalaisuuteen. Ovatko  juureni  jo liian vanhat ja haprakkaat tunkeutuakseen tukevasti  uuteen maaperään ? Sitä ja ihmisen omaa vastuuta integroitumisessa uuteen paikkaan tai maahan olen kevään tuloa seuratessa mietiskellyt.

Vetyr-vanhus on päässyt jo kiinni kevääseen.

Kolmikymppisenä siirsin elämäni Savosta Ylöjärvelle, josta en tuntenut ristin sielua. Iso ikävämöykky mahassa jätin taakseni  turvallisen duunin, upeat työkaverit, äidin ja isän ja rakkaan Koljonvirran tallin heppoineen ja heppahöperöineen.  Pelonsekaisin tuntein muistan miettineeni, löytyykö ystäviä ja kavereita ja alkaako olo jonain päivänä tuntua siltä, että on kuin kotonaan. No, jostain syystä luikahdin ylöjärveläiseksi todella nopeasti .  Sain maailman parhaan pomon ja työkaverit, joista kehkeytyi vuosien saatossa edelleenkin kestäviä  ystävyyssuhteita. Pitkään luulin, että palaan jonain päivänä takaisin Savoon, mutta toisin kävi. 

Tänne sopeutumisessa onkin sitten ollut ja on paljon isompia kiviä ja lohkareita. Meille kaikille ja kaikenlaisille maahanmuuttajille on integroitumisen ehdoissa yksi asia ylitse muiden. Kieli. Minulle kieli on kaikki kaikessa. En toki ole asian eteen mitään suuria ponnistuksia tehnytkään ja ehkä siksi juuri tämän juurtuminen tuntuu niin hitaalta ja takkuiselta. Se pintataso, jolla pystyn tällä ihmisten kanssa kommunikoimaan ja asioita hoitamaan, on niin vaatimaton, ettei siinä käydä kovinkaan syvällisiä filosofisia keskusteluja tai leikitellä kielen sanojen syvemmillä merkityksillä. Enkä voi tästä syyttää ketään muuta kuin omaa itseäni. Luen suomenkielisiä kirjoja ja katson mieluummin leffoja originaalikielellä, kuin niitä, joissa dubbauskulttuurin mukaisesti Johnny Depp ja Meryl  Streep puhuvat saksaa. Auts.

Kielen lisäksi tarvitaan muutakin. Uuteen tilanteeseen ja ihmisjoukkoon sopeutuminen, olipa se sitten vaikka vain työyhteisö tai harrastusryhmä, ei onnistu, jos vain odottaa ,että kaikki tulee nenän eteen hopeatarjottimella.  Mutta kun on saanut syntymälahjaksi/lastiksi enemmän tai vähemmän introvertin, pidättyväisen ja erinomaisen varovaisen  luonteen, ei putkahtaminen uusiin olosuhteisiin ole automaattista ja helppoa. Jurottaja. Syrjästä katsoja. Muukalainen. Ja kaikki roolit ovat ihan tietoisia itse valintoja. Mutta niin se taitaa olla, että jos ei uskalla paljastaa itsestään mitään ja avata itseään muiden ihmeteltäväksi, jää ikuiseksi elämän seinäruusuksi eli ja oli sitten missä tahansa.

Milan

Jos putkahdin luontevasti ja nopeasti joukkoon Ylöjärvellä, koska kemiat löytyivät ihan sattumalta, olen täällä edennyt ehkä iän tuoman  hitauspakon mukaan pienten askelten politiikalla. Mutta alkupolkuja on otettu. Naapuri Rainerin kanssa yritämme parantaa viikoittain maailmaa, tutkailemme valokuvia ja juomme teetä. Pieni ”samalla aallolla”-ystävyys on virinnyt erään Susannen kanssa, jonka kanssa selvittelen saksan kielen mutkaisia polkuja. Olen tunkenut itseni myös vapaaehtoistyöntekijöiden joukkoon kylämme Second hand shoppiin ja kaikille yhteiseen puutarhatilkkuun. Olen siis täysin ylittänyt itseni ja kaikki mukavuusrajani. 

”Vähintä mitä voit tehdä elämällesi, on miettiä, mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä.” ( Barbara Kingsolver )

JK Päivä tämän kirjoittamisen jälkeen tapahtui jotakin kummallista. Elämä heittää meidät takaisin Pirkanmaalle ja Suomeen. Ehkä hitaus ja pienet askeleet ovat tulleet jostakin alitajunnasta tai avaruudesta, joka on jo tiennyt, että näin tulee käymään. Edessä on luopumista ja muuttoa. Taas. No, niitä kuusi kahdeksan vuoden sisällä on tehnyt ehkä vähän teflonia ja kokemusta. Tulevasta selvitään ja sielussa on säilytettävä voimana kaikki se, minkä  täällä on saanut kokea. Ja eihän sitä koskaan tiedä….

Tchuss, Mr Big

Nojatuolisankaruutta

 

Kevättä pukkaa

Sudeettisavolainen kuolinkorahtelee. Mietin, eikö minulla ole enää sanomista mistään, onko blogi-intohimo hiipunut vai onko kyse ihan puhtaasta laiskuudesta .Kaikenlaiset asiat, joista haluaisi kirjoittaa, pyörivät kuitenkin päässä kiihtyvällä nopeudella. Halu on, mutta tekeminen puuttuu. Ajatuksista ei vaan aina saa kiinni. Ne ovat niin nopeita liikkeissään ja leijuvat siellä täällä, vaihtelevat polkujaan tiheään tahtiin, risteytyvät ja laajenevat leveiksi väyliksi ilman tarkkaa päämäärää. Joutilas ihminen voi vajota tämmöiseen syntiin. Sitä vaan istuu ja tuijottaa sinisinä hehkuvia vuoria, harmaita pihapuita ja taivaan pilviin sukeltavia hiirihaukkoja. Pään sisäinen puhe kiemurtelee, yrittää löytää sanoja muuttuakseen näkyväksi, mutta sisäinen nojatuolisankari kuiskii, että huomenna sitten vasta ja ei tämä ketään kiinnosta ja olisi paljon parempaa ja järkevämpääkin tekemistä omassa huushollissa. Mikä totta.
 

Myyrästäjät kevätpellolla

Kun on päästänyt irti aikatauluista, kalentereista ja tavoitteista niin kokonaisvaltaisesti, että ihan alkaa hirvittää, jos viikko-ohjelmaan pakkautuu jotain säännöllistä. Tyhjänä tuijottava kalenteri ei syyllistä, vaan antaa sisäisen rauhan: katsotaan, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Se on luksusta, jota meille työstään eron vapaaehtoisesti ottaneille ihmisille suodaan. En ainakaan vielä kuulu siihen eronneiden joukkoon, joilla on vapaaherroina ja – herrattarina vielä kiireempää kuin työelämäajanjakson aikana. Mutta voiko tähän nojatuolisankaruuden pehmeään ja huolettomaan olotilaan vajota niin syvälle, että siihen lopuksi uppoaa ja hukkuu kokonaan ? Saako ihminen olla laiska tässä tehoyhteiskunnassa edes e-päivinä ?

Kaikkien aikojen paras nojatuolisankari on valokuvaaja Hurme Rauni Mollbergin elokuvassa ”Aika hyvä ihmiseksi”. Hurme eli Toivo Mäkelä utuisine silmineen näkee itsensä usein ja erityisesti pienessä maistissa, koko maailman tietoisuuteen tulleena huippuvalokuvaajana, jota palvotaan. Sen aikauden sometähtenä siis. Minun sisäinen nojatuolisankarini  ei  haaveile julkisuudesta eikä tarvitse edes maistia. Päiväkahvikupillinen Lichtenbornin lähes täydellisessä hiljaisuudessa riittää. Silmät eksyvät puihin ja ajatukset tuuliin. ”Voisihan sitä  tehdä”- hommien lista on pitkä ja lavea ja kattaa kaiken ikkunoiden pesusta kirjan kirjoittamiseen. Valokuvien järjestäminen, isän kirjoittamien novelleiden saaminen sähköiseen muotoon,  maalaamattomien tauluideoiden toteuttaminen,  pöytälaatikkorunojen retusoiminen, blogien  kääntäminen saksaksi  ja niin edelleen odottavat sisäisen sankarin selkärangan ryhtiliikettä. Mutta tämä pelkän olemisen sietämätön keveys. !

Kaverini tarkkailija

En tiedä onko näitä asioita minun tai kenenkään muunkaan tarpeen pohtia, ehkä.  No, kuitenkin nyt näin iän tuomalla jälkiviisaudella voi todeta, että en ole ilmeisesti ollut/ole kovin tavoitteellinen tai päämäärätietoinen ihminen. Ajatusten nojatuolissa on tullut miettineeksi, että olenko niin sanottu paras versio itsestäni eli olenko saavuttanut 1. perimän asettamat kognitiivisen kehityksen äärirajat ja 2. tulos/tavoitetason   ”aika hyvä ihmiseksi ” muinaisen klassikkoelokuvan sanoin ?  Ydinfyysikkoa tai huippupianistia minusta olisi tuskin koskaan tullut edes loppumattoman harjoittelun tuloksena huolimatta kaikenmaailman konsulttien hokemista ”pystyt saavuttamaan kaiken, mitä oikeasti haluat”-opeista. Tuli vain ope ja sekin ihan sattumalta.  Ja jos ajattelen omaa elämääni elokuvana, en aina ja kokoaikaisesti edes pidä päähenkilöstä ollenkaan.  Elämänfilmissä on kohtia, joissa nyt huutaisin hänelle : ”älä per..le ” ! Hän olisi voinut olla vähemmän impulsiivinen, pelkkiin  tunteisiinsa tukeutuva, hetkessä innostuja ja äkkiä tylsistyjä. Kilpailuhimoa päätähdellä ei ole koskaan ollut ja kunnianhimon sijaan enemmän intohimoa. Mutta tämä kriitikko pitää noita ominaisuuksia tätä nykymaailmanmenoa seuratessaan enemmänkin hyveinä kuin paheina. Leikkimielisesti kokonaiskouluarvosanai voisi olla 8+. Missä ja kuka lopullisen päättöarvioinnin tekee ei ole tiedossa, onneksi.

Pienen pieneä tyttönä

 Niin, tuntuu siltä, että elämän metsä on arvaamaton ja puita tuntuu kaatuvan yllättäen. Elämäänsä miettiessä tulee tunne, että on uteliaana, mutta  ilman tarkkoja päämääriä kulkenut  leveillä ja kapeilla  poluilla, joille on ohjannut ja edelleen ohjaa  joku tuntematon tai sattuma. Jos suuntaa yrittää kääntää pakonomaisesti, se ei onnistu ja uusi suunta, johon sinut lähes väkisin selästä tuuppien pusketaan, osoittautuu loppujen lopuksi juuri siksi, mitä sinä tarvitsetkin. Kiviä ja kuoppia ei voi välttää ja niistä selviytyminen antaa seuraaville matkapäiville ihan uudet silmälasit, joskus jopa vaaleanpunaiset. Jokainen uusi päivä on arvaamaton pala matkaa, jonka pituutta ei etukäteen tiedä. On vain osattava kulkea riittävän hiljaa, jotta ehtii huomata ja tuntea kaiken.Pitääkö tavoitella muuta ?

Siis lähde linnuntietä

jos joudat, kulkemaan,

ja juhlahetki vietä

kun saavut linnuntietä

metsään tuuheaan.

………

Pane pois tuo murheen takki:

se ei istu ollenkaan,

pue yllesi riemun frakki,

ota päähäsi onnenlakki

 ja ryhdy iloitsemaan.

( P. Mustapää, säkeet runosta Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään )

Kiitos, kun luit ! Moni bloggaaja tuntuu kirjoituksissaan kyselevä aina, että mitä sinä tästä ajattelet, onko samanlaisia mietteitä, olenko ihan hakoteillä. Noh?

Pelti kiinni

Puuvanhus Liesjärvellä

Vakavilla asioilla ei saa leikkiä. Mutta leikki on tästä todella kaukana ja asia on kuolemanvakava. On kyse elämästä ja kuolemasta tai tarkennettuna elämästä elämisenarvoisesti ja arvokkaasta kuolemisesta. Tämä viikko on purskauttanut esiin Suomen vanhustenhoidon mätäpaiseet. Suomen häpeänpilkun, jossa elämisenarvoinen elämä ja arvokas kuolema on vaihdettu loputtoman ahneiden kermakuorijoiden tyytyväisyyteen. Ei tarvitse olla talouspolitiikan guru ymmärtääkseen faktan: osakeyhtiöiden toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Yksinkertaista.

Suomen talvinautintoa

Niin, meille vanheneville ihmisroskille on tehty täysin selväksi se, että olemme taloudellinen riesa  ja meitä on ja tulee olemaan paljon. Mutta vitsi onkin siinä, että olemme samalla erittäin tuottava joukko terveyspalvelubisneksessä, jota tässä Suomeen luodussa yksityistämiskiimassa ajetaan kuin käärmettä pulloon veroja kiertävien pääomasijoittajien hoidettavaksi. Heitä ei todellakaan kiinnosta, onko minulla märät vaipat kaksi vai kaksikymmentä tuntia. Näiden laitosten karu arki on avattu ja nostettu pöydällä. Skeptisimmät uskovat kauhutarinoiden olevan vasta jäävuoren huippu. Ei ihme, että vanheneminen alkaa tuntua pahalta taudilta, jota ei voi välttää ja johon ei ole parantavaa lääkettä.

Sessut nauttii

Lempitoimittajani Kuuselan Matti kirjoitti lokakuisessa kolumnissaan: ”Vietän vanhuuteni mieluummin kuivattuna turskana Alaskassa kuin säälittävänä ihmisjätteenä Attendossa”. Tätä nämä yksityistämiskiimaiset miljonääripäättäjät eivät ole tulleet ajatelleeksi. Meillä vanhenevilla ihmisroskilla  voi olla mielessä, pienenä tai isona ajatuksen poikasena se, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi. Parempi kuin se, että lojut vaipoissa vuoteessa paikassa, jonka arvot ( lämminhenkisyys, luotettavuus, avoimuus, asiakaskeskeisyys, tuloksellisuus kuten Esperia Carella) ovat pelkkää paperilumetta  ja toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan se paine, että pitää tuottaa voittoa osakkeenomistajien pohjattomiin taskuihin. Mutta minä en ainakaan  halua tuottaa yhtään euroa Marja Aarnio-Isohannin kaltaisten kermaperseiden pussiin.

Aamulla Lichtenbornissa

Kunnioitan ja rakastan elämää. Olen kiitollinen joka ikisestä päivästä, harmaista arkipäivistä, tihkusateesta, koirakarvoista ja silmien ympärillä syvenevistä rypyistä. Mutta nyt ymmärrän, miksi Friedrich Nietzsche on kirjoittanut näin : ”Itsemurhan ajatus on vahva lohdutus: sen avulla pääsee ihminen yli monen huonon yön.” En leiki tai leikittele tällä asialla enkä halua halventaa heitä, jotka ovat tämän ratkaisun joskus tehneet. Heitä on myös omassa lähipiirissäni. Mutta minua ei ole yllättänyt se, että itseni lisäksi vanhenevassa tuttavapiirissäni keskustellaan ihan luontevasti keinoista päättää päivänsä, sitten joskus sopivan hetken tullen.  Ennen kuin joutuu SINNE. Me olemme ihan tavallisia, järkeviä ja koulutettuja ihmisiä. Osa töissä ja osa jo ansaitulla eläkepäivillä. Ja me olemme kaikki tietoisia myös siitä, että kuolema voi yllättäen tulla huomenna tai ylihuomenna. Emme halveksi tai leiki kuolemalla. Mutta meitä pelottaa ihan perkeleesti.

Suomi 2019. Kaisa ilmoittaa, että hänellä on säästössä niin sanottu Sveitsi-tili. Sinne sitten jonain päivänä.  Eeva ja Merja ovat ryhtyneet keräämään pillereitä. Päivin ykkösvaihtoehto on häkä. Kirsi haluaa hommata insuliinipiikin. Minä ajattelen mökkiä. Lempeää elokuista iltaa. Olen saunonut , juonut oluen ja  istunut kuistilla silmät maisemassa, jota rakastan. Kun pimeys verhoaa pihamaan, hiivin sisälle villasukkineni ja sytytän takkaan tulen. Otan muutaman konjakin ja panen pellin kiinni.

Henkilöiden nimet on muutettu.

Järvi on täynnä lähteetöntä valoa.
Nyt voisi kulkea illan tuolle puolen
ja kadota kuin filmiltä
joka on unohdettu aurinkoon.

Kevyt ja helppo lähtö:
valosta ja aineesta tehdyt hauraat kuvat
himmenevät, ohenevat,
poistuvat takaisin valoon.

Eeva-Liisa Manner