Sadetta sielussa

Ylihuomenna on jouluaatto. Taivas on hailakan harmaa ja pieksää vettä vihreään nurmikkoon isoilla kämmenillä. Jouluvalonarut keikkuvat tammissa tuulen antamassa tahdissa. Pihamaa on täynnä oksanpätkiä ja lätäköitä, joissa viimeiset lehdet uivat. Joulumyrsky riehuu jo kolmatta päivää välillä ukkosella ja salamoilla höystettynä. Minä istun sohvalla, jalassa ruudulliset pyjamahousut ja  siskon kutomat villasukat.Päällä jääkarhuhuppari. Muuten on liian koleaa. Katselen sadepisaralasin läpi mustarastaita, jotka ovat tulleet ruokailemaan parvekkeelle. Minun mustat joululintuset.

Mietiskelen  kaikenlaista. Yritän pitää ajatukset pois surullisista asioista. Niin kuin koirista, joita ilman vietän nyt joulua. Ensimmäinen yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ikävän määrään eivät kirjaimet riitä. Joka päivä työnnän tunteen jonnekin syvälle sisälleni, mutta aina ei onnistu. Eilen aamulla herätessä puhkesi reikä  kaipauskanteen ja itku pulppusi sellaisella voimalla, että murunen oli jo muuttoautoa soittamassa. Vesi pyörii silmissä nytkin. Pakko on vaan yrittää ajatella joitain muuta ja sitä, että ne eivät onneksi osaa minua kaivata. Sopeutuvaisia kun ovat. Minä olen kaukana niistä koiranomistajista, joista nyyhkykoiraelokuvissa kerrotaan. Eivät ole tänne Saksaa uineet tai eivät istu odottamassa jossakin asemalla, jotta emäntä tulisi takaisin. Ei. Onneksi olen varma siitä, että niiden on hyvä olla. Ja kun ne selviävät, selviän minäkin. Ja tiedän, että keväällä ne juoksevat taas Äyskosken rannalla. Ja sitä pitemmälle en edes mieti, vaan käytän Tuulenviemän Scarletin tekniikkaa: en ajattele sitä tänään, ajattelen sitä vasta huomenna. 

Koiraikävän lisäksi tajuan, että tämä on ensimmäinen orpojoulu. Samankaltaista tunnetta tunsin neljä vuotta sitten, kun vietin joulua yksin tai koirien kanssa. Se oli joulu, jolloin tajuisin, että elämä on väistämättä ottamassa uutta suuntaa. Saksaa tai mitään muutakaan mullistusta ei ollut vielä näköpiirissä. Äiti ja isä olivat vielä elossa, vaikkakin vain enää hauraan ja muistamattomuuden langan varassa.  Nyt kaikki on toisin ja elämä on ollut yllätyksiä täynnä. Liisa ja Esko viettävät nyt oikeaa taivaallista joulua. Minä olen joulupakolainen elämäni ensimmäistä kertaa. Se kai  lienee parasta, ettei  kukaan koskaan  tiedä, mitä elämän seuraavan päivän sivulle on kirjoitettu. Se pitää myös nöyränä. 

Myrsky riehaantuu ihan kunnolla. Ulos ei ole tänään mitään asiaa. Ikuiset haravointihommat saavat odottaa. Parvekkeenkin ruokavieraat pakenevat metsien suojiin. Yritän positiivisesti ajatella, että tänään päivä on jo pidempi. Valo ja kesä millimetrin lähempänä. Sateineenkin syksy Saksassa on antanut paljon. Uskomattomia kokemuksia.  Luonnon kauneutta. Lukemisen rauhaa. Taivaallisen pitkiä unia. Ihania viinejä. Olemisen keveyttä. Uuden oppimista. Selviytymistä. Yksinolon ja muukalaisuuden tunteen sietämistä.  Itseensä tutustumista ja oman päänsä äänien kestämistä.  Mutta tänään aatonaatonaattona sanon itselleni: olet rohkea nainen. Arkihuolesi kaikki heitä. Vaaleanpunainen matkalaukku odottaa.

Ja sinulle haluan toivottaa koko sydämestäni: Rauhallista Joulua.