Ja jouluahdistusta...

 

Kuva Esko Erholtz

Pitkäaikainen suhteeni  Herra  Jouluun on hyvin ristiriitainen. Itse asiassa se on ihan tyypillinen viha-rakkaus-suhde. Ja tässäkin tapauksessa voi kaikkien näiden vuosien jälkeen sanoa, ettei oikeasti tunne toista juuri yhtään. Tai että vuosien myötä toisesta paljastuu uusia yllättäviä piirteitä. Tai toinen muuttuu vuosien myötä melkein tuntemattomaksi. Maailma vie mukanaan. Tai niin kuin meillä kävi: kasvoimme erillemme ja erosimme hyvässä yhteisymmärryksessä. Eroon toisistamme emme pääse koskaan.  Olemme  puheväleissä  ja tapaammekin kerran vuodessa. Säännöllisesti.

Ihan alkuvuosina toiseen ladattujen odotusten määrä oli uskomattoman suuri. Se ihana kipristelevä tunne vatsanpohjassa, kun odotti toista saapuvaksi. Miten hitaasti minuutit voivatkaan joskus kulua. Ja sitten saapumisen täyttymys ja tunne, että on löytänyt täytekakun, joka ei lopukaan syödessä. Mutta  ahmittuaan  liikaa ja ahneesti  ja nautiskellen saakin palkakseen läpi koko ihmisen läpi kulkevan huonon olon. Ja oivaltaa, että se kaikista ihanin hetki, joka olisi pitänyt ymmärtää, onkin juuri se odottaminen. Itse asia on ohi aivan liian nopeasti. Sitten herää seuraavana aamuna ja kysyy itseltään hämmästyneenä: tässäkö tämä kaikki sitten oli. Niin oli ja sen faktan kanssa on taas elettävä vuosi eteenpäin. Vuodesta toiseen. 

Suhteemme oli parhaimmillaan silloin, kun olin vielä pieni ja viaton ja uskoin sinisilmäisesti maailman ja ihmisten hyvyyteen. Kaiken kiireen,  hosumisen ja väsymisenkin alla näin vielä Joulun perimmäisen tarkoituksen. Kaiken voittava rakkaus. Hyvä tahto. Lähimmäiset. Välittäminen. Ystävät.  Mutta herra Joulu tuntui siirtyväni yhä enemmän maailman syliin ja sen menoon. Otti mukaan kaiken, mitä matkalta tarttui.  Rimsut ja rämpsyt. Turhan ja jonniinjoutavan. Ja niin me aloimme pikkuhiljaa vieraantua. Joskus elämässä käy niin. Onneksi ei kaikille. Tunnen ja tiedän monta, joiden rakkaus kukoistaa vuodesta toiseen ja jopa syvenee. Herra Joulu on aina yhtä ihmeellinen. Olen iloinen heidän puolestaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että Herra Joulun uuden kuoren alla näen ja tunnen kuitenkin edelleen pilkahduksen siitä minun tuntemastani Herra Joulusta. Siihen kokonaisuuteen kuuluvat myös ehdottomasti sanat Iisalmi ja Kangaslampi. Sitä Joulua ajatellessa sielussa sekoittuvat iloja suru joksikin uudeksi tunteeksi. Sitä en osaa määritellä.

Nyt minä lähden Joulua pakoon. Ensimmäisen kerran elämässäni.  Tätä ennen minä olen elänyt monta kymmentä  Joulua  sen viimeisen joulun pelon tunnelissa.  Pelosta on nyt tullut nyt totta ja historiaa pitkässä prosessissa. Muistoja ei voi paeta, mutta etäällä ja oudossa ympäristössä ne eivät jyrää päälle yhtä voimakkaasti. Katselen hotellihuoneen ikkunasta vieraan kaupungin valoja. Kävelen puistoissa ja kiertelen museoita. Juon ystävien ja murun kanssa punaviiniä ja syön italialaisissa ravintoloissa. Sytytän kynttilöitä. Kaipaan ja ikävöin. Itkeä tirautan. Mietin maailman kauneutta. Joulun lasta. Ja kiitän elämää ja toivon rauhaa.

Miten hijaista onkin näin, kun keskiyö on ohi, kun

   on katujen vaikenemisen hetki-

tämä hiljaisuus on silti vielä erilainen.

Niin täynnä. Olet yksin toisella tavoin.

Ei se ole sitä ettei ketään ole huoneessa.

Ei sitäkään, että niin monet ihmiset ovat menneet. Itse asiassa

   kaikki ovat läsnä

vaikkeivät paikalla:ne jotka nukkuvat tuossa lähellä

   seinän takana,

ne jotka ovat menneet kauas, tai vielä kauemmas,

   tai aivan lähelle pois.

Et voi estää heitä tulemasta vaikka tahtoisit

   ja miksi tahtoisit ?

( Lassi Nummi )