Vai elämää...

 

”Siellä he kulkevat tähtien rivissä, kirkasta vanaa, isä ja äiti peräkanaa..” kirjoittaa kauniisti Lauri Viita. Minusta on tullut orpo. Se tuntuu lohduttomalta, yksinäiseltä ja pelottavalta, vaikka huoltosuhde oli jo kauan sitten vaihtanut suuntaa. Joku elämän merkillinen ketju, syntymän ja kuoleman arvoitus on todentunut. Äiti ja isä jatkuvat minussa ja minä en jatku kenessäkään. Tässä hetkessä se tuntuu jotenkin äärettömän tyhjältä ja tarkoituksettomalta.  Äiti kuuli ja tunsi minun ensimmäisen henkäykseni maailmaan. Minä taas sain pitää äitiä kädestä kiinni, kun hän hauraasti jätti jäähyväiset tälle todellisuudelle. Se oli lohduttavaa, ainutlaatuista ja arvokasta. Ja sai väistämättä itsekkäästi ajattelemaan, että onko luonani ketään, kun lähden täältä jonnekin, sinne, mistä en mitään tiedä. Kuka lukee minulle runoja viimeisenä iltana ja silittää otsaani ja kertoo, että rakastaa. Kuka laittaa minulle kukkamekon ja vaaleanpunaista huulipunaa ? 

Nyt äitiä hoitaneet palvelutalon henkilökuntaenkelit pukivat kanssani äidin päälle sinisen mekon. Kampasivat hiukset ja laittoivat pienen pisaran lempihajuvettä korvan taakse. Hakivat kukkia ja sytyttivät kynttilän. Tutut hoitavat kädet joka puolella nostamassa ja siirtämässä, lempeästi ja varmasti.. Kaikki on kiireetöntä ja rauhallista. Ja kaiken sen lisäksi he kantoivat minuakin, ammattimaisella, mutta aidolla ja vahvalla otteella. Silitimme yhdessä kasvoja, jotka kuoleman kivuttoman vapauden jälkeen olivat sileät ja kauniit ja levolliset. Seisoimme pitkään kuolinvuoteen vierellä ja yhteen ääneen totesimme, että nyt Iisalmen kaunein tyttö on siellä Eskon luona. Niin pitääkin olla.
Näin hoitajat ovat saaneet ja halunneet tehdä tutuille asukkaille tähän asti. Tuo kirosanaksi muuttunut SOTE on tuonut muutoksen tähänkin asiaan. Jos asiat olisivat juosseet uutta tahtoa noudattaen, olisi äidin luokse saapunut pari tuntematonta ihmistä, jotka tehokkaasti ja ammattimaisesti olisivat pukeneet äidin valkoiseen paperipukuun ja pussiin ja siitä sitten nopeasti terveyskeskuksen kylmiöön. Hoitokodin alakerrassa sijaitseva kylmiö/kappeli kun eivät ole enää uusien sääntöjen mukaan ole käytettävissä. Sanoo SOTE-uudistus, tuo epämääräinen musta möykky, jonka paremmuudesta en ole vielä kuullut yhtään sanaa muiden kuin sitä suunnitelleiden virkamiesten/poliitikkojen suusta. Tietysti voi ajatella, että mitä sen nyt sitten enää on väliä, kuoleman jälkeen. Ja taas vain yksittäistapaus. Ja valitettavaa. Mutta on sillä, vaikka arvokas vanhuus ja kuolema ovat vain sanoja juhlapuheissa. 

Ja oli sillä väliä ainakin väliä äidin viimeisten viikkojen kivuttomuudessa. Riittävä apu saatiin, kun sisareni matkusti Helsingistä asian hoitamaan. Ja kohtasi terveyskeskuksessa toisella yrittämällä lääkärin, jolla oli ymmärrys. Ensimmäinen yritys käänsi valkoisen selkänsä, sanan varsinaisessa merkityksessä ja sanaakaan sanomatta. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi, että sääntöjen mukaan hoitokodissa olevat lääkärit eivät saa kirjoittaa lääkkeitä tehostetun palveluasumisen asiakkaille. Terveyskeskukseen on nimetty lääkäri heitä varten. Lääkäri, jota hoitajat eivät ole yhtään kertaa tavoittaneet puhelimella. Lääkäri, joka ei ole kertaakaan käynyt hoitokodissa. Lääkäri, joka ei tiedä, että tämä on hänen tehtävänsä. Minulle kerrottiin, että niin on sovittu jossain palaverissa ja kirjattu paperiin ja asiakirjoihin ja laitettu jopa mappiin. Silloinhan se asia on hoidettu. Ja tehokkaasti.

Äiti kirjoitti vihreään kirjaan muistiin rakastamiaan runoja ja omia ajatuksiaan. Viimeiseltä sivulta, ennen kuin herra A. otti äidin lopullisesti haltuunsa, löytyvät sanat: ”Lapset ovat elämän suola, rakastan kaikkia lapsiani, he ovat parasta, mitä olen aikaan saanut ja tunnen olevani osa heissä, pitkää, pitkää elämän ketjua. ”

…Siellä he jollakin planeetalla

puutarhakeinussa pihlajan alla

viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa

morsiusparina Tampereen puistoissa -

ostaen kahvit ja pullat kai,

jos sattuu olemaan perjantai…( Lauri Viita, Alfhild )