Pyröratiaako ?

Vanha Trabant Fredelslohin raitilla

Saksalainen byrokratia on haukkumasana, mutta samalla myös ylpeydenaihe. Turhaa byrokratiaa puretaan koko ajan. Vitsailun kohteeksi  byrokratia saakin joutua silloin, kun sen tarkoitus on turhien papereiden tuottaminen mappi Ööhön.  Yhtälöön kuuluu silloin ihmisiä alentuvasti kohtelevat virkamiehet ja nöyryyttämiseltä tuntuvat säännöt/ohjeet. Kuulostaako tutulta ? No, Saksassa byrokratian on alun perin tarkoitus taata se, että ihmiset ovat lain edessä myös käytännössä yhdenvertaisia. Se voi olla vanhanaikaista, mutta samalla kunnollista ja tunnollista asioiden hoitamista. Eläköön, ihmiset kohtaavat toisensa ja asiat hoidetaan kasvokkain. Sudenkuoppina toimivat juuri ihmiset.

Seinä

Luonnollisesti muuttoilmoituksen tekeminen Saksassa ei  siis ole yhtä simppeliä kuin Suomessa, jossa sen nykyisin voi halutessaan hoitaa netissä. Rekisteröityminen kaupungin asukkaaksi on tärkein askel saksalaisen byrokratian rattaissa ja ilman sitä ei onnistu oikeastaan mikään muu.  Mukaan tarvitaan passin lisäksi kasa papereita, joista tärkein on eli Wohnungsgeberbestätigung  eli vuokranantajan todistus siitä, että olet muuttanut sinne asumaan. Pelkkä  vuokrasopimus ei riitä. Olin lukenut ja kuullut kauhukertomuksia siitä, miten tulijalta oli kysytty jopa omien vanhempien vihkitodistusta ja omaa syntymätodistusta, mutta nämä jutut lienevät niitä urbaanilegendoja.

Museossa.

 Tärkeää on myös varmistaa, että menee oikeaan putiikkiin ja että se on auki. Täällä ei noudateta perinteisiä suomalaisia aukioloaikoja. Mutta kaikki pelot olivat ihan turhia. Koko perheen saaminen virallisesti hardegsenilaiseksi sujui kuin luomisen työ. Ehkä siksi, että vierailimme kaupungintalolla perjantaina, joten virkailijat olivat ilmeisen hyvässä tuleva viikonloppu-moodissa.  Saimme hymynaamaisen tervetulotoivotuksen ja mukaan ison kasan Gelbesäckkejä roskien lajittelemista varten. Se on sitten ihan oma systeeminsä.

Onko siellä aarre ?

Vuokranantajiemme aikanaan tekemä muuttoilmoitus Suomesta Saksaan oli maanantaiaamuna otettu vastaan sanoilla: ”Ah, Scheisse ” eli voi paska. Saksalainen virastoimmeinen voi siis sortua paljastamaan  mielenlaatunsa maanantaiaamun tulevasta työtehtävästä.  En muuten jaksa uskoa, että täällä voi koskaan hakea passin joltakin kioskilta tai että veroilmoituksen voisi tehdä netissä. Sekin on täällä niin monimutkaista, että ihan tavalliset palkansaajakuolevaisetkin  turvautuvat  ja heitä neuvotaan turvautumaan ammattitaitoisen Steuerberaterin ( veroneuvoja ) apuun. Väitetään, että  suurin osa maailman verokirjallisuudesta ( neuvoista ) on saksankielisiä. Vilkaistuani saksalaista veroilmoitusta  nielin jutun puraisematta  totuutena.

Yllätys oli myös se, että minulta tivattiin koira-ajokorttia. Täällä Niedersachsenissa on ollut jo viitisen vuotta voimassa sääntö, jonka mukaan koiraomistajan on ensimmäistä koiraa ottaessaan suoritettava koira-ajokortti. Se on viikonloppuna suoritettava kurssi, jossa käydään läpi koiran omistamiseen ja hallintaan liittyviä asioita. Hyväntuulinen virkailija uskoi onneksi selvityksen siitä, ettei Kerttu ollut ensimmäinen koirani ja ettei se ole taistelukoirarotuinen.  Saksassa maksetaan myös koiraveroa ja koiralla tulee olla vakuutus.

Museotavaraa.

 JK

On ensimmäinen virallinen eläkepäiväni. Eilen täällä vietettiin vapaata, sillä on kulunut 500 vuotta siitä, kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen. Luterilaisuus oli syntynyt. Sen etiikan mukaan ihminen ei ole ainoastaan pakkomielteinen raataja , vaan arkisen työn ohella  myös  levosta ja rauhallisesta elämäntyylistä nautiskeleva olento. Tuota jälkimmäistä osaa  minä nyt erityisesti yritän opetella ( raataja en ole koskaan ollutkaan ). Ja tässä seison enkä muuta voi, Lutherin suuhun laitetuin sanoin. Nyt kaikki on peruuttamatonta.

Välillä tunnen ensirakastumisen kaltaista hurmiota katsellessani ympäröiviä maisemia, maistellessani vapautumista kellosta ja tutkaillessani kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä täältä löytyykään. Välillä taas tunnen suunnatonta kaipuuta, jonnekin. Ajattelen paljon äitiä ja isää, ystäviä, mökkiä, työpaikan sohvaporukkaa, oppilaita. Mutta sitä kai elämä on. Harva asia lienee yksiselitteisesti hyvä tai paha, surullinen tai iloinen. Valo ja varjo kulkevat käsi aina kädessä.

Mieli askartelee vielä  paljon eläköitymisen ja vanhenemisen parissa. Äiti Liisa lienee miettinyt samoja asioita myös, sillä löysin hänen muistiinpanoistaan seuraavat sanat rukouksesta vanhenemiselle:

Opeta minulle se loistava läksy, että ehkä joskus olen väärässä. Pidä minut kohtuullisena kaikessa; en halua olla pyhimys, sillä jotkut heistä ovat hyvin hankalia ja heidän parissaan on tukala elää, mutta hapan vanha ihminen on pirun tekele. ( Tuntematon )Siltä minuakin varjeltakoon.

Kaunis ilta-aurinko oman kylän kukkulalta.