Perushuttua

Näkee jo naamasta, miltä se tuntuu, pitkästä aikaa.

 Tänään on viisiviikkoisjuhlat eli pienen yhteenvedon paikka. Meinasin ensin kirjoittaa, että en ole ollut koskaan niin pitkään yhtäjaksoisesti pois kotoa, kunnes hokasin, että kotihan on nyt täällä.

Muukalaisuus. Täällä tulee pohdittua sitä, että voiko näin isona enää kotiutua oikeasti jonnekin uudelleen ?  Onko mulla vahvat juuret ja koti Pohjantähden alla mainen ? Milloin ja tuleeko jossain vaiheessa ylivoimainen ikävä ? Muukalaisena olemisessa on jotain hirveän raskasta ja samalla kiehtovaa. Eikä ulkomaat- teema ole siinä se ainoa tekijä. Yhtä vaikeaa tai ainakin kamalampaa olisi ajatella, että elämä pitäisi kokonaan ryhtyä rakentamaan uusiksi jossakin Närpiössä tai Vetelissä. Apua. Täällä kaukana tarkastelee elämään ihan erilaisin silmin. Kukaan ei tunne minua ja kukaan ei tiedä minusta mitään. Olen täysin anonyymi tai ainakin melkein. Täällä voisi periaatteessa rakentaa itselleen ihan kokonaan uuden persoonallisuuden. Minusta voi tulla sellainen vaihtoehtomuori ja laitan vielä kunnon rastat ja otan lisää lävistyksiä ja tatskoja. Seurapiirirouvaa minusta ei tule tekemälläkään. Edelleenkään.

Das grösse Glück der Pferde ist der Ritter auf der Erde..jassoo

 Sattuma. Kaikki on niin pienestä kiinni. Tämänkin asuinpaikan löytäminen riippui yhdestä poistetusta täpistä. Kun etsimme asuntoa, oli meillä aina haussa Erdgeschhosswohnung (pohjakerros ). Kunnes yhden kerran otin sen täpin pois, ihan huvin vuoksi. Silloin löytyi tämä pieni viehättävä paikka. Nämä metsät ja pellot ympärillä ovat merkityksellisiä, paljon enemmän kuin Hampurin hulina. Tulevat vieraat voivat varautua siis könyämään Klövensteenin puskissa. Minä olen yhä selvemmin pienten ympyröiden maalaistyttö. Olen löytänyt täältä oman kampaajan ja apteekkarin. Ja Altonasta lääkärin. Ja ripsihuoltajan naapurikylästä. Ja pari sopivankokoista, ei liian suurta ostaria tavallisille ihmisille. Hampurin ostosparatiisien 800€:n farkut ja 8000€:nlaukut saavat aikaan vain näppylöitä ja tunteen siitä, että kaikki asiat täällä maapallolla eivät ole ihan kohdallaan.

Kaunis metsän asukas.

Kieli. Voin ymmärtää, miltä maahanmuuttajista tuntuu. Tai ainakin ymmärtää vähän ja paremmin.  Kielen osaaminen on kaiken aajaoo ja siihen pitäisi panostaa. Ilman sitä et koskaan juurru, kotiudu, sopeudu.  Minä ymmärrän aika paljon ja puhuminenkin pienessä mittakaavassa sujuu. Mutta se taso, että voisi todella ja syvällisesti keskustella jonkun kanssa saksaksi on vielä kaukana. Saksa on kaunis ja voimakas kieli. Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz on ollut aikoinaan pisin  saksalainen sana. Nyt se on poistettu käytöstä ja korvattu jollakin helpommalla. Lällärikansa.

Näitä riittää loputtomiin.

Arki. Arki on arkea ja välillä ankeaa täälläkin. Yritän pitää kiinni rutiineista, jotta päivistä ei tulisi yhtä puuroa. Ja yllätys, yllätys päivät kuluvat todella nopsaan ihan ilman työntekoakin. Joka päivä opiskelen saksaa. Luen e-kirjoja ja siunaan Suomen kirjastoja. On käytävä kaupassa, laitettava ruokaa  ja pestävä pyykkiä. Liikunta kuuluu päivittäiseen ohjelmaan ja polkupyörästä on tullut ystäväni- kakskytkilsaa ei tunnu enää missään. Joka aamu herätessäni olen kiitollinen. Nukun kuin tukki ja näen ihan valtavasti unia, kaikesta. Töistäkin. Mutta vielä suomeksi. 

Kotipihan lampea.

Kaipaus. Kaipaukselle ja ikävälle  ei aina uskalla antaa tilaa. Voi kaivata vain silloin, kun on muuten vahva. Kaipaa koiria, kaikkia niitä, eläviä ja kuolleita. Kaipaan välillä isää ja äitiä ja Kangaslampi-kotia. Kaipaa iloista lörpöttelelyä Yhtenäiskoulun opehuoneessa. Kaipaan Myötämäentien sienimetsiä. Tuoreen herkkutatin tuoksua .Kaipaa tyynenä läröttävää Koskilampea. Kaipaan ystäviä ja pussaan joka päivä pinkkiä läppäriäni, joka mahdollistaa yhteydenpidon. Se on tärkeää.

Päällimmäiset tunteet ovat kuitenkin uteliaisuus ja kiitollisuus. Elämän salaisuus ei piile siinä, mitä sinulle tapahtuu, vaan siinä mitä teet sillä, mitä sinulle tapahtuu. Norman Vincent Peale