Nojatuolisankaruutta

 

Kevättä pukkaa

Sudeettisavolainen kuolinkorahtelee. Mietin, eikö minulla ole enää sanomista mistään, onko blogi-intohimo hiipunut vai onko kyse ihan puhtaasta laiskuudesta .Kaikenlaiset asiat, joista haluaisi kirjoittaa, pyörivät kuitenkin päässä kiihtyvällä nopeudella. Halu on, mutta tekeminen puuttuu. Ajatuksista ei vaan aina saa kiinni. Ne ovat niin nopeita liikkeissään ja leijuvat siellä täällä, vaihtelevat polkujaan tiheään tahtiin, risteytyvät ja laajenevat leveiksi väyliksi ilman tarkkaa päämäärää. Joutilas ihminen voi vajota tämmöiseen syntiin. Sitä vaan istuu ja tuijottaa sinisinä hehkuvia vuoria, harmaita pihapuita ja taivaan pilviin sukeltavia hiirihaukkoja. Pään sisäinen puhe kiemurtelee, yrittää löytää sanoja muuttuakseen näkyväksi, mutta sisäinen nojatuolisankari kuiskii, että huomenna sitten vasta ja ei tämä ketään kiinnosta ja olisi paljon parempaa ja järkevämpääkin tekemistä omassa huushollissa. Mikä totta.
 

Myyrästäjät kevätpellolla

Kun on päästänyt irti aikatauluista, kalentereista ja tavoitteista niin kokonaisvaltaisesti, että ihan alkaa hirvittää, jos viikko-ohjelmaan pakkautuu jotain säännöllistä. Tyhjänä tuijottava kalenteri ei syyllistä, vaan antaa sisäisen rauhan: katsotaan, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Se on luksusta, jota meille työstään eron vapaaehtoisesti ottaneille ihmisille suodaan. En ainakaan vielä kuulu siihen eronneiden joukkoon, joilla on vapaaherroina ja – herrattarina vielä kiireempää kuin työelämäajanjakson aikana. Mutta voiko tähän nojatuolisankaruuden pehmeään ja huolettomaan olotilaan vajota niin syvälle, että siihen lopuksi uppoaa ja hukkuu kokonaan ? Saako ihminen olla laiska tässä tehoyhteiskunnassa edes e-päivinä ?

Kaikkien aikojen paras nojatuolisankari on valokuvaaja Hurme Rauni Mollbergin elokuvassa ”Aika hyvä ihmiseksi”. Hurme eli Toivo Mäkelä utuisine silmineen näkee itsensä usein ja erityisesti pienessä maistissa, koko maailman tietoisuuteen tulleena huippuvalokuvaajana, jota palvotaan. Sen aikauden sometähtenä siis. Minun sisäinen nojatuolisankarini  ei  haaveile julkisuudesta eikä tarvitse edes maistia. Päiväkahvikupillinen Lichtenbornin lähes täydellisessä hiljaisuudessa riittää. Silmät eksyvät puihin ja ajatukset tuuliin. ”Voisihan sitä  tehdä”- hommien lista on pitkä ja lavea ja kattaa kaiken ikkunoiden pesusta kirjan kirjoittamiseen. Valokuvien järjestäminen, isän kirjoittamien novelleiden saaminen sähköiseen muotoon,  maalaamattomien tauluideoiden toteuttaminen,  pöytälaatikkorunojen retusoiminen, blogien  kääntäminen saksaksi  ja niin edelleen odottavat sisäisen sankarin selkärangan ryhtiliikettä. Mutta tämä pelkän olemisen sietämätön keveys. !

Kaverini tarkkailija

En tiedä onko näitä asioita minun tai kenenkään muunkaan tarpeen pohtia, ehkä.  No, kuitenkin nyt näin iän tuomalla jälkiviisaudella voi todeta, että en ole ilmeisesti ollut/ole kovin tavoitteellinen tai päämäärätietoinen ihminen. Ajatusten nojatuolissa on tullut miettineeksi, että olenko niin sanottu paras versio itsestäni eli olenko saavuttanut 1. perimän asettamat kognitiivisen kehityksen äärirajat ja 2. tulos/tavoitetason   ”aika hyvä ihmiseksi ” muinaisen klassikkoelokuvan sanoin ?  Ydinfyysikkoa tai huippupianistia minusta olisi tuskin koskaan tullut edes loppumattoman harjoittelun tuloksena huolimatta kaikenmaailman konsulttien hokemista ”pystyt saavuttamaan kaiken, mitä oikeasti haluat”-opeista. Tuli vain ope ja sekin ihan sattumalta.  Ja jos ajattelen omaa elämääni elokuvana, en aina ja kokoaikaisesti edes pidä päähenkilöstä ollenkaan.  Elämänfilmissä on kohtia, joissa nyt huutaisin hänelle : ”älä per..le ” ! Hän olisi voinut olla vähemmän impulsiivinen, pelkkiin  tunteisiinsa tukeutuva, hetkessä innostuja ja äkkiä tylsistyjä. Kilpailuhimoa päätähdellä ei ole koskaan ollut ja kunnianhimon sijaan enemmän intohimoa. Mutta tämä kriitikko pitää noita ominaisuuksia tätä nykymaailmanmenoa seuratessaan enemmänkin hyveinä kuin paheina. Leikkimielisesti kokonaiskouluarvosanai voisi olla 8+. Missä ja kuka lopullisen päättöarvioinnin tekee ei ole tiedossa, onneksi.

Pienen pieneä tyttönä

 Niin, tuntuu siltä, että elämän metsä on arvaamaton ja puita tuntuu kaatuvan yllättäen. Elämäänsä miettiessä tulee tunne, että on uteliaana, mutta  ilman tarkkoja päämääriä kulkenut  leveillä ja kapeilla  poluilla, joille on ohjannut ja edelleen ohjaa  joku tuntematon tai sattuma. Jos suuntaa yrittää kääntää pakonomaisesti, se ei onnistu ja uusi suunta, johon sinut lähes väkisin selästä tuuppien pusketaan, osoittautuu loppujen lopuksi juuri siksi, mitä sinä tarvitsetkin. Kiviä ja kuoppia ei voi välttää ja niistä selviytyminen antaa seuraaville matkapäiville ihan uudet silmälasit, joskus jopa vaaleanpunaiset. Jokainen uusi päivä on arvaamaton pala matkaa, jonka pituutta ei etukäteen tiedä. On vain osattava kulkea riittävän hiljaa, jotta ehtii huomata ja tuntea kaiken.Pitääkö tavoitella muuta ?

Siis lähde linnuntietä

jos joudat, kulkemaan,

ja juhlahetki vietä

kun saavut linnuntietä

metsään tuuheaan.

………

Pane pois tuo murheen takki:

se ei istu ollenkaan,

pue yllesi riemun frakki,

ota päähäsi onnenlakki

 ja ryhdy iloitsemaan.

( P. Mustapää, säkeet runosta Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään )

Kiitos, kun luit ! Moni bloggaaja tuntuu kirjoituksissaan kyselevä aina, että mitä sinä tästä ajattelet, onko samanlaisia mietteitä, olenko ihan hakoteillä. Noh?