Jälkijouluja

 

Joulumielellä

Nyt se sitten lusittu, tokaisee Mies tapaninpäiväaamuna ja minun tekee mieli tirvasta. Tirvasta sen takia, että olin jo hyvissä ajoin päättänyt, että tänä jouluna koetan kaikilla minussa olevilla voimilla irrottautua jouluahdistuksesta, -stressistä, -inhosta. Olin päättänyt, että nyt jos ei koskaan, mikään negatiivinen tähän juhlaan liittyvä ei pääse minun sieluuni. Tätä joulua ei lusita. Ja kaikkihan tiivistyy loppujen lopuksi todella lyhyeen aikaan ( ainakin minun sielussani ),vain yhteen päivään tai hetkeen, jouluaattoon. 

Bääh joululle.

Minun ”viimeinen joulu”-syndroomani oli siis ilmeisesti alkanut hellittää. Tuo ikävä tauti oli pitänyt minua otteessaan parikymmentä vuotta. Tuohon tautiin siis kuuluu joulun aikana täyttää mielensä pohtimalla, onkohan tämä nyt sitten sen äidin/isän/koiran/jonkun viimeinen joulu. Siinä se sitten joulumieli onkin lakaistu maton alle villakoirien sekaan ja kaipaus ja ahdistus alkavat hiippailla sisälle.. Mutta nyt kun nuo viimeiset joulut olivat jo takanapäin ja aika on kullannut kaikki muistot, oli aika laatia ihan uusi joulukonsepti. Nyt minulla oli kaikki ässät hihassani, sillä kaikki oli uutta.  Kaikkea edesauttoi tietysti myös se, ettei täällä Saksassa joulusta ei ole tehty samankaltaista toiveiden ja odotusten tynnyriä kuin Suomessa. Ei ole yhtään kummallista tai tavatonta, jos jouluaattona syödään vain makkaraa ja perunasalaattia ja vietetään normipäivää. 

Oli joulupöytä ja kuusi, pitkästä aikaa.

 Senhän on tietty jo tähän ikään mennessä oppinut, etteivät mitkään sanat, jutut, elämäntapagurujen ohjeet tai muutkaan lässytykset auta oman tunnetilan vaihtamiseen. Oma korvien väli on omissa käsissä, ainakin tässä asiassa. Niinpä listasin mielessäni, mitkä ovat ne asiat, joista minä nautin tapahtumassa nimeltä joulu ja tuovat hyvän mielen. Kummallista kyllä ykkönen on siivoaminen, mutta ei puuduttavalla viikkosiivoustavalla vaan hammasharjatekniikalla, joka tarkoittaa sitä, että joka kolo rassataan patterinvälejä myöten. Tsek. Hyvänä kakkosena on ruoka ja ruokalistan suunnittelu. Ja tänä vuonna perinteisistä pääsi mukaan vain imelletty perunalaatikkoa eli tuuvinki oikeaoppisesti hämäläiseen tapaan. Muut sapuskat olivatkin sitten välimerellistä sortimenttia. Tsek. Punaviini. Sitä oli riittävästi ja hyvää ja pulloja jäi vielä uuteen omaan joululahjaan eli viinikaappiin. Tsek. Meikäläiseltä se sitten oli varsin onnistunut konsepti, sillä tirautin vain yhdet itkut, kun sain kännykkään kuvan Iisalmen hautausmaalta, äidin ja isän, mummon ja ukin haudalta ja lunta oli ainakin metri ja ikävä pyyhkäisi yli pakkastuulen lailla.

Mutta joulua ei lusittu, se vietettiin ja kaikki tiivistyi erinomaiseen juhlasyömiseen ja –juomiseen tai pikemminkin hyvistä juomista nauttimiseen. Jouluähky on koettu ja nyt kai olisi oikeaoppisesti ruvettava plaanaamaan lupauksia tulevalle vuodelle, jotta ne voi kuvitella pitävänsä, vaikka tasan tarkkaan heikon luonteensa tuntien tietää niiden kestävän innostuneen aikansa ja sitten haalistuvan jonnekin takaraivon nurkille. Pian lehdet ja some ovat pullollaan jos jonkinlaista lankku-punkku-kyykky-luukku haastetta ja hurraa niille, joita ne inspiroi ja niille, jotka ne urhoollisesti läpi vievät. Onko sitä sitten vinoon varttunut, kun aina alkaa tökkiä sellainen, josta pidetään paljon melua ja meteliä.

I`m dreaming of a white Christmas.

 Täällä tuulisella mäellä olen oppinut pitämään tuulesta. Jos niin ei olisi, olisi lähes joka päivä yhtä valitusta ja pahaa mieltä. Myös sateesta on leivottava ystävä, pikkuhiljaa. En tiedä onko se lupaus, yritys ainakin. Ja se taitaa liittyä isompaan yrityskokonaisuuteen, olla kokonaan läsnä jokaisessa hetkessä. Nauttia hampaiden harjaamisesta, ajatuksella. Miettiä ja tuntea, mihin panen avaimet. lompakon, kännykän( tästä Mies varmaan tulee  ilahtumaan ).Pysähtyä katsomaan ikkunalaudalla kasvavaa kukkaa ja puuta ikkunan takana. Pysähtyä, monta kertaa päivässä. Antaa tuulen puhaltaa, sateen sataa. Olla vaan. Itselle tosi.

Katson kynnykseltä tielle, mistä olen tullut.

Näen monet jäljet,

monet ikkunat metsän reunassa,

ovet, jotka ovat jääneet auki.

Elämä, viisas ystävä,

kesä, joka väreilee latvojen yllä,

puhuu kaikkien jälkien kieltä.

En mene ovesta, joka on suljettu

ja vailla ripaa.

Sinun matkaasi lähden,

vielä on kaikki näkemättä,

kaikki mikä on jo nähty.

Niilo Rauhala