Kesämökkielämänkatsomustieto

Prologi

”Tänne ei oo tultu makkoomaan”.  Jokainen mökkiaamu  herätessä pääni sisällä kuuluu  rakkaan edesmenneen isäni mökkimotto.. Sota-ajan ja puutteen  kokeneiden vanhempien lasten piti oppia tekemään töitä ja puuhastelemaan, jotakin, vaikka ei aina edes mitään kovin tähdellistä ja tärkeää.   Aikanaan mökkilapsena ja  –nuorena tuo motto suututti ja ärsytti, mutta  se on kasvanut  tahtomattani  kiinni jokaiseen soluun, ja on mökkeillessä edelleen yhtä luonnollista kuin hengitys. Ei sitä olisi pienenä uskonut. Minusta, ihan peruslaiskasta ja mukavuuden haluisesta kaupunkilaisesta muuntuu mökkikauden alkaessa yläsavolainen raatajahengen vaalija, joka on onnellisimmillaan, kun  ” työlle laulunsa helää ” , Ylä-Savon laulun sanoin. Raatajaihminen, joka pesisi pyykinkin avannossa, jos mökillä oltaisiin talvella.

 Mökkeilystä eikä elämästäkään selviä  ”makkoomalla ”. Mökkimotto se tiivistää samalla elämän ja mökkeilyn keskeisimmät totuudet. Ne kun ovat jo laiskuuteen ja joutilaisuuteen tottuneille nykyihmisille vieraita. Nykypäivän  kato-niiku-sillee-ihmiset ovat hukkuva sukupolvi todellisen mökkielämän aallokossa. Ne vetävät mieluummin  koko päivän perässään  golfkärryä  kuin kottikärryä. Yhtä tarpeetonta tekemistä kuin kaikenlainen elämystehankintahupatuskin. Mökillä kun saa ihan ilmaiseksi viettää aitoa ekstreme- ja reality-elämyselämää ja  puuhastella  vapaaehtoisesti pakolla. Se on sitä ankaraa luomufittnessiä ihan parhaimmillaan. Eikä huilipäiviä  tunneta muulloin kuin sateella ja silloinkin ropinan ollessa taukoamatonta rummutusta. Lupapäivä on silloin tupapäivä. Tupapäivänä mökkityöläisen omatunto sallii ruumiille pelkän lötköttelyn, mutta pää laatii jo uusia listoja loppumattomista töistä ja projekteista. Niitä syntyy ihan itsestään ja samaan tahtiin kuin  turhanaikaisia julkkiksia. 

Vakioprojekteille kuten kitkemiselle tai halkojen hakkaamiselle ei tuhlata aivotyötä; ne ovat veressä itsestäänselvyyksiä. Mökillähän  käydään  päättymätöntä kitkemissotaa vuohenjuuria ja rönsyleinikkejä tai muita penkinvaltaajia vastaan. Ja hetkellisen välirauhan aikaan voi joutenolon täyttää vaikka siirtelemällä kiviä paikasta toiseen. Tai haravoimalla  loppumattomia lehtiä tai keräämällä risuja.  Kun minä kerran limenvihreässä keväthuumassa intouduin  haravoimaan metsää, tuli mies ja otti haravan pois kädestä ja sanoi että  ” Lopeta, hullu ”. Minusta se oli rumasti tehty ja sanottu ja rupesi jurppimaan. Mutta jurppiminen poistuu mökille takuuvarmasti  oleskelulla halkoliiterissä. Kun pinossa on puoli mottia nättejä koivuhalkoja, on pahin harmitus jo tipotiessään. Sitten voi vielä huvin vuoksi antaa  kyytiä vaikkapa poliitikoille ja muille jonniinjoutaville asioille ja kun hiki valuu ihan koskena selästä, on maailma  paljon parempi paikka.

Mökillä ollaan onnellisia, ettei kukaan tuttu, työkaveri, pomo tai naapuri näe, sillä mökillä on oma mökkimuotinsa. Se  on leikkaus eri vuosikymmenistä ja voisi inspiroida erilaisuudellaan ja kuoseillaan  vaikka Lagerfeldin  Karlia. Mökillä ollaan pääsääntöisesti naturel -ja römppä-lookissa. Römppävaate on vaate, jota ei ole luotu mitään erikoista tarkoitusta varten. Se on lojunnut aikansa käyttämättömänä syystä tai toisesta, mutta mökillä se löytää tarkoituksensa. Römppävaate-lookkia täydentää  useimmiten kantajan mustat kynnenaluset  ja vihreät tai multaiset  varpaat. Lisää mökkiuskottavuutta  antavat käsissä helottavat rakot ja koko ruumista peittävät hyönteispistosläiskät.  Ihmisten ilmoille mennään eri vaatteissa vain kauppareissua varten ja silloin pestään naama ja kädet pannaan vähän ripsiväriä, jotta erottaudutaan kylillä turistiksi. Ja sitten palattua heittäydytään heti taas villi-ihmismuottiin. Villi-ihminen harrastaa myös puskapissaamista ja naku-uintia. Niissä tiivistyy mökkielämän syvin onni ja elämän ihmeellisyys.

Mökillä pitää olla erilaista kuin kotona. Ainakin kutakuinkin.  Miksi ajaa tuntitolkulla jonnekin ja sitten istua kesäpäivät television tai tietokoneen ääressä  kaikilla mukavuuksilla mikrosta munakuorijaan varustellussa  design-huoneistossa. Tai räplätä jollakin Natuzzin nahkasohvalla nykyhmisen parasta kaveria, käteen kiinni kasvanutta älykännykkää ja korvata ehta   terveellinen työteko  lataamalla selfietä, joilla uskotellaan maailmalle, että mulla on täällä ihanaa.  Ei.  Ei siinä silloin näe sinistä taivasta tai kuule hippiäisen laulua. Mökillä oppii, että kaikesta voi ja pitää luopua ja elämässä ei mikään ole itsestään selvää. Ja se  on vaan niin, että väsyminen on voitto ja ruumiin kolottaminen kertoo, että olet elossa.

 Mökillä ei myöskään sisusteta. Huvila ja Huussi-sisustajaihmiset  eivät ole puhdasrotuista mökkikansaa. Mökillä on supisuomalainen  design-sarja ”Viedään mökille” niin astioissa kuin muissakin kamppeissa. Rikkinäisien imurien ja jääkaappien oletetaan korjaantuvan jahka lojuvat  aikansa jollakin seinustalla. Mökillä siivotaan juuriharjalla, mäntysuovalla ja koivusta sidotulla viskalla. Ja kontillaan.  Ruuanlaittokin on yksinkertaista eikä kokkisotia tarvita. Ruisleipää, makkaraa ja salaattia ja sitten toisinpäin. Ja lauantaisin muurinpohjalettuja sokerin kanssa. Se on mökkigurmeeta.

 Mökkivieraista ei kannata ottaa  stressiä ja huolta. Ystäväpiiriin tietoon saatetut mökkityölistat takaavat sen, ettei yllätysvieraita tarvitse pelätä. Työleirille kutsutaan ja harvemmin tullaan, jos on asiansa oikein osannut markkinoida.  Ja jos joku uskaltaa tulla, niin martyyrinaamalla kerrotaan, että vierailla ei ole työvelvoitetta. Kyllähän sen jo etukäteen tietää, että harva viitsii maata tyhjänpanttina auringossa, kun emäntä heiluu pihassa hikisenä.

 Mökkiläisen on tärkeää ymmärtää, että mökkeilyyn kuuluu loputtoman työnteon lisäksi ahdistusta ja riemua. Ne kulkevat käsi kädessä mökkipolulla, kuten elämässäkin. Kaikki tekemätön työ ahdistaa ja nähtävissä olevan työn tulos, kuten se kitketty kukkapenkki  tuottaa riemua.  Mökkielämä kivistää ruumista ja löysentää sielua. Se on sen tarkoitus. Mökillä ajatuksilla on aikaa velloa mielenmeressä laidasta laitaan ja edestakaisin. Ja kun pikku hetken huilaa kuistilla ja näkee ohimennen kalasääsken lekottavan sinisellä taivaalla tai kuulee kuikkaparin huutelevan tyynessä vedessä, tietää miksi on syntynyt ihmiseksi ja hyvä niin. 

Jälkikirjoitus

Tunnen valtavaa kiitollisuutta ja olen aivan varma, että puuhakas isäni ja lempeä äitini seuraavat  mökkitouhujani  Koskilammen yllä leijuvasta  pilvenhattarasta. Isä nyökyttelee päätään ja hymyilee pienille,  epätoivoisille modernisointiyrityksilleni. Äiti muistuttaa, että laiturilla pitää istua ja lukea runoja ja kuunnella kosken kohinaa ja kesäyötä. Lämmittää sauna joka ilta ja pulahtaa veteen. Ja niin me aiomme jatkaa, mökki ja minä, intohimoista suhdettamme käsi kädessä, sydän sydämessä, kunnes jonain päivänä joku muu istuttaa mökkipihalle muistokseni puun. Ja minä saa jatkaa mökkielämääni kotikuusena mökin pihamaalla.