Juhannusharritusta

 Joku viisas mies on joskus sanonut, että elämä ilman intohimoja on kuollutta elämää ja toinen viisas mies, että intohimot ovat portteja sieluun. Ensimmäinen on varmaankin täyttä totta, ja jos ei nyt ihan kuollutta niin tylsää ainakin, jos mikään asia maailmassa ei saa sukkia sekaisin ja kipristystä vatsanpohjaan. Tuo porttijuttu onkin sitten vähän vaikeampi asia. Millainen sielu on ihmisellä joka rakastaa Harrikka-merkkisiä moottoripyöriä ? Tai moottoripyöriä yleensä, pärinää ja bensan katkua ja tuulen viuhumista korvissa, kun rautahepo pyyhkii pitkin asfalttia  ? Minä en tiedä, sillä minulla on eläinystävän vaaleanpunainen sielu ja ensimmäinen kokemukseni kaksipyöräisistä moottorikoneista oli sellainen, että ajoin heti ensimmäisen viiden metrin jälkeen suoraan pajupusikkoon ja sain ison kuhmun päähän ja polveen. Serkkupojan mopo ei mennyt rikki, mutta minun ei annettu siihen enää koskea. Sen jälkeen olen tuntenut suurta kunnioitusta ja vähän arkuutta ja pelkoakin moisia vehkeitä kohtaan. Ja nyt minun piti viettää juhannusviikonloppu ihmisten kanssa, joiden intohimo ja suuri rakkauden kohde ovat Harley Davidson-merkkiset mopot. Tai moottorit yleensä. Auts. Juhannus on vietetty AINA Äyskosken rannalla. Lattia on pesty juuriharjalla ja mäntysuovalla ja kontillaan  ja kokko on poltettu rannassa ja sauna ja vasta ja makkara. Minulla oli kuhmu sielussa, mutta hymyilin ja kerroin miehelle, ettei minua mikään vaivaa. Ei mikään, vaikka silmissä pyöri ikäväitku Äyskoskelle. Minä Hampurissa joillakin Harley-päivillä kaikkien moottoripyörärosvojengi-ihmisten kanssa. Mutta kun saan mieheltä lupauksen, että seuraavat kaksikymmentä juhannusta ollaan Äyskoskella, otan Harrikkahaasteen vastaan. Omalla mopomiehellä on selvästi kiltti sielu.

 Sataa. Kaatamalla. Mutta HD-rautahevoset seisovat näyttelyssä Hampurin Möckebergstrassella. Mikään niistä ei lähtisi mukaan alle 50 000 euron ja hurjimpien hinnat kipuavat taivaisiin. Mutta vaikka minä rakastan pehmeäturpaisia oikeita hevosia, joita voi pusutella, myöntää ehdottoman-ei insinöörimäinen sieluni, että jotkut yksilöt ovat upeita taideteoksia, ei pelkästään moottoripyöriä. Niihin on laitettu  omaisuuden lisäksi koko oman sielun intohimo ja estetiikkanäkemys. Ja tiedän, että joku niistä valitaan ihan koiranäytelmien tapaan Best In Show-voittajaksi ja tatuoitu risupartainen omistajaisi halkeaa ylpeydestä ja onnesta ja pillahtaa ehkä onnenitkuun. Niin ylpeinä he seisovat omiensa vieressä ja kumaruvat vähän väliä tarkastamaan, että kaikki on kunnossa. Ja intohimo näyttää ainakin päällepäin niin suurelta, että olen ihan varma, että joku Harrikka saa iltapusun tai ainakin silityksen.

Amerikanjulkimo

Varsinaisella festarialuueella Grossmarktilla on vähintään satatuhatta mopohullua. Osa näistä HD-miehistä viettää takuulla peilin edessä aikaansa  yhtä paljon kuin Lady Gaga ja omat lookit ovat ihan yhtä suunnitelmallisia. Harmaata, partaa, korviksia, isoja koruja, tatuointeja ja nahkaa, paljon nahkaa. Täällä haisee testosteroni. Ja lookkiin ja imagoon kuuluu kävellä samalla tyylillä kuin SOA:n ihana Jax, rennosti ja coolisti jalat levällään. Komeita ovat. Mutta osa joukosta näyttää taas  niin pelottavalta, että sanon miehelle, etten ole koskaan ollut näin rosvonnäköisessä porukassa kaljalla enkä uskalla ottaa yhtään valokuvaa. Suurin osa mopojengistä on selvästi ikähaitarissa 50-70. Myös surinasussut pitävät nahkaa ja minusta on jotenkin liikuttavaa nähdä niin monta erilaista muoria. Täällä ei ole tilaa 80-denierin ruskeille mummosukkahousuille ja teryleenille. Nahkaa ja pitsiä ja allit ja rypyt ja vatsamakkart kannetaan pää pystyssä. Ja saksalaiseen tapaan ollaan aviomiehen kanssa käsi kädessä ja pusutellaan paljon. 

 

HD-päivät huipentuvat sunnuntain paraatiin. Yli kahdeksantuhatta moottoripyörää, joukossa kaikenlaisia merkkejä, mopoja ja mönkijöitäkin, starttaavat pitkässä letkassa kolmenkymmenen kilometrin lenkille. Fiilis on sanoinkuvaamaton. Kaikki muu liikenne on pysäytetty paraatin ajaksi. Viereisen pyörän tarakalla istuu pieni tyttö, joka on päässyt isäpapan kanssa kohokohtapäivään ja vilkuttelemme vähän väliä. Iloitku pyrskähtää pintaan, kun näen edessä olevalla mopotarakalla mintunvihreässä popliinitakissa ainakin 80:n mummoihmisen, joka nauraa vakuuttavan Harrikan takaritsillä suu korvissa. Sen ajaja ei voi olla paha mies ja rosvo. Ja koko Hampuri on meitä vastassa, kun palaamme Elben toiselta puoleta ja ihmset hurraavat ja taputtavat ja näyttävät voitonmerkkejä katujen varrella ja minä olen tänään osa tätä porukkaa ja onnellinen ja haluan heti mennä Harrikkakauppaan ja oppia ajamaan. Haaveita pitää olla.

Millainen on Harrikkaihmisen sielu ? Pyörien perusteella se voi olla pinkki, vaaleasininen, valkoinen, kullattu, musta, sateenkaarenvärinen. Ihan millainen vaan. Turhin sana maailmassa taitaa olla kaikki. Pitää oppia maalaamaaan pienellä pensselillä.

Hampurin Harley Daysille osallistui tänä vuonna yli 400 000 ihmistä.