Dinosaurus parsakaalissa

Tasan kahden viikon päästä on erilainen maanantai. En voi juoda maitokahvia parvekkeella, nauttia puutarhan vihreydestä ja vaihtaa töttöröö- huomenia kanadanhanhien kanssa. En tiirailla tulevaa säätä ja suunnitella pyöräilyreittiä Klövenstenin metsän vihreään ihanuuteen. Ei, minä istun todella suurella todennäköisyydellä ( vielä yhden viikon lotoissa mahdollisuus ) työpaikan opettajainhuoneessa tai juhlasalissa suunnittelemassa kollegoiden kanssa tulevaa lukuvuotta. Kollegoja on kyllä ihana nähdä, muttamuttamutta. 

Lisää kuvatekstiTätä perhettä olen saanut seurata keväästä asti. Viele Kacken :)

 Vuoden tauko töistä on tehnyt sielulle ja ruumiille hyvää. Sain uskomattoman mahdollisuuden. Olenko nyt intoa täynnä ? No jaa. Minähän olen soputuvainen ja kokemuksestakin jo tiedän, että muutaman viikon päästä kuljetaan ihan rutiinilla.Ikävän oppii kestämään ja koneet kulkevat .Ehkä pienestä kämpästä muotoutuu jonkinlainen turvasatama. Rakas tassuterapia on läsnä.Ystäviä on lähellä. Pääsen sienimetsään. Harjulle. Televisiosta voi katsella elokuvia ja käydä elokuvissa. Kirjasto on ihan vieressä. Ymmärrän kaiken ( ? ), mitä ihmiset puhuvat.

Pakko on paras muusa. Jos vuorotteluvapaa oli mahdollisuus niin töiden alkaminen on rehellinen pakko. Täällä olen pitkään pohtinut sitä, löydänkö enää sitä kipinaa ja rakkautta, mitä olen aina tuntenut työtäni kohtaan. Sitä tunnetta, että minusta on jotain hyötyä, vaikka samalla olen kaupungin/valtion varoja nakertava kuluerä. Jaksanko enää innostua opetussuunnitelmauudistuksesta ?  Onko muutos aina autonmaattisesti hyvään suuntaan? Onko minusta tullut dinosaurus ? On. En kuulu uusituulilaisiin, joista ”Oppiminen ei ole parsakaalia, joka pitää kuorruttaa suklaalla, jotta se menisi paremmin alas. Oppiminen on mieletön kolmen tähden Michelin ateria”. Hui ! Minusta opiskeluun kuuluu ennen kaikkea opettajan ja oppilaan vuorovaikutus, opettamista ja pänttäämistäkin ( tämä on varmaan se parsakaali )Voi olla kivaa ( suklaa ? ), mutta kaikki ei ole aina kivaa ja koko ajan ei voi olla kivaa. Ja minä luen mieluummin oppilaille tarinoita ja satuja, kuin opetan 1.-2. luokkalaisille ohjelmointitaitoja. Minulle tietotekniikka on apuväline ei jumala. En halua tablettiaapista ja jokapäiväistä istumista kokeen ääressä Michelinherkkuineen ( pelit ). Minä haluan opettaa elämää, metsän tuoksua, kukkia, perhosia, leikkiä, laulua, naurua, myötätuntoa, yhteisöllisyyttä, ihmisenä olemista. Kuuntelemista. Toisen lähellä olemista ja huomaamista.

 

Miljoona ruusua.

Viikonloppuna törmäilin tahtomattani vain huonoihin uutisiin Suomesta ja maailmasta ja kaiken kruunasi päättäjämme Olli Immosen natsikiihkoinen puheenvuoro pakkoystävässäni sosiaalisessa mediassa. Siitä ei sen enempää. Onneksi siitä on noussut Soinin korvia huumaavasta hiljaisuudesta huolimatta kova ja tarpeellinen meteli. Mutta minä rupesin miettimään, että mistä ja miten niitä olli-immosia oikein syntyy ? Olenko opettajana koskaan estänyt vai auttanut olli-immosilmiötä ?

Ajatusleikillä on helppo kääntää asia päälaelleen. Miten opettajana tukisin ihnmisentaimen kasvua  olli-immoseksi? Käytän valtaa, nolaan julkisesti aina, kun siihen on mahdollisuus. Väheksyn ja vinoilen. Huumorimielellä, tietty. Oppilaani kilpailevat keskenään kaikesta. Arvostan suorituksia.Käytän joukkorangaistuksia. Käytän hyväkseni minulle luottamuksellisesti kerrottuja asioita. Pilkkaan epäonnistumista. En kehu muita kuin suosikkejani. Olen reilusti epäoikeudenmukainen ja kerron, että sellaista elämä on. Luon eri säännöt pärjääjille ja luusereille. Tuhoan kaikki yhteishenkeen ja hyvään fiilikseen viittaavat merkit. Puhun halveksivasti kaikesta erilaisuudesta.  Erivärisyydestä. Homoseksuaalisuudesta. En puutu kiusaamiseen. En hymyile, en naura, en itke. Minua ei liikuta mikään. Hirviöope.Ja nyt en siis puhu henkilöstä O.I. vaan ilmiöstä, joka on varmaan monen, monen osatekijän summa. Tietämättömyyden, pelon, epävarmuuden, turhautumisen, rakkaudettomuuden, empatiakyvyttömyyden janiinedelleen. Pakkoystäväni somen osuutta (tai siis sen markkinoima käsitys monikulttuurisuudesta ) ei voi vähätellä. Persutrollit osaavat asiansa pelottavan hyvin. Pisteen iin päälle antaa kykenemättömyys ja haluttomuus mediakritiikkiin.

Ruusuterapiaa.

Maailma muuttuu, koulu muuttuu ja  moni asia kouluissakin on muuttunut paremmaksi. Hirviöopettajiakaan tuskin enää on. Omilta kouluajoiltani muistan kyllä muutaman. Mutta en enää jaksa uskoa siihen paatokseen, että muutos on aina täynnä pelkästään plus-merkkejä.Koulutuksen/sivistyksen on uskottu/uskotaan muuttavan maailmaa.Kun lukee suorastaan hurmoksellista profetoinita uusista koulutustuulista niin niissä maailma taitaa viedä koulua. Minä uskon silti ja yhä ja vakaasti parsakaalin terveelliseen vaikutukseen= Joskus  on pakko ja joskus on tylsää ja joskus on nähtävä perälauta.Ja joskus on voitettava itsensä= Se maistuu suklaalle. Ja kolmen tähden Michelinateriasta voi nauttia aidosti vasta sitten, kun on tunne siitä, että kelpaa ja on hyväksytty ja kuuluu joukkoon ilman suorituksiakin. Vaikka ei ole koskaan osunut pesäpalloon.

"Kuinka monta löytyy maailmasta
olkapäätä
ja kuinka monta
kyynärpäätä?
Kumpia löytyy maailmasta enemmän:
Niitä joihin nojata
vai niitä joita pelätä?
Uskalla laskea
olkapäät ja kyynärpäät,
omasikin,
kumpia löytyy enemmän?
Kunpa maailmassa kerran
olisi olkapäitäedes yksi enemmän
kuin kyynärpäitä!
Sitä toivo on,
se horjuen pystyssä pysyvä,
että
silloin tällöin saa nähdä
kuinka kyynärpäästä
äkkiä kuoriutuu olkapää"( T.Taberman )